"Ah, täytin elokuussa kaksikymmentäkahdeksan", vastasi mies.
"Varjelkoon!" läähätti tyttö! "Pyydän anteeksi, mutta luulin teidän olevan vähintäin neljänkymmenen."
"Epäilemättä näytän siltä. Mutta ei ole eduksi ulkonäölle nousta varhain ylös ja mennä myöhään vuoteeseen."
"Olen usein kummastellut kuinka armeijan upseerit kestävät", sanoi Iris. "He eivät koskaan näytä saavan tarpeeksi unta, eivät ainakaan täällä idässä. Olen nähnyt heidän tanssivan puolen yön jälkeen ja kuullut heidän senjälkeen olleen ulkona viiden tai kuuden aikaan aamulla metsästämässä tahi harjoituksissa."
"Te arvelette siis minun olleen upseerina?"
"Olen siitä varma. Teidän tapanne, äänenne, tyyni, käskevä esiintymisenne, niin, vieläpä käyntitapannekin ilmaisee sen."
"Siinä tapauksessa", sanoi Jenks surullisesti, "en tahdo kieltää tosiasiaa. Olen ollut yhdeksän vuotta upseerina intialaisessa pääesikunnassa. Minun päähänpistoni, miss Deane, oli huolehtia parhaimmalla tavalla miesteni ruuasta ja pitää heitä reippaina kaikissa olosuhteissa ja ilmastoissa, erikoisesti silloin kun jokapäiväisiä elämäntarpeita ei ollut riittävästi. Siihen päästäkseni luin kaikkea mahdollista jokaisesta maasta, mihin rykmenttini mahdollisesti saattoi tulla lähetetyksi; opettelin tavallisten ruoka-aineiden nimet maankielellä ja otin erityisesti selkoa kuinka luonto huolehtii ihmisen toimeentulosta. Nämä tutkimukset kiinnittivät mieltäni. Sudanin retken aikana oli minulla niistä hyötyä ja, kiitos niiden, minut koroitettiin."
"Kertokaa!"
"Muutamien taisteluiden jälkeen oli minun osastoni seurattava ratsukameleita, jotka, kuten tiedätte; voivat kulkea ilman vettä paljon kauemmin kuin hevoset. Olimme melkein saavuttamaisillamme ne, mutta hevosemme olivat aivan nääntyneet. Onneksi olin kiinnittänyt huomiota muutamiin merkkeihin, jotka ilmaisivat missä kohden erämaan alla oli vettä. Puolen tunnin työ lapioilla osoitti minun olleen oikeassa. Me saavutimme takaa-ajajat, vangitsimme heidät ja minä sain kapteeninvaltakirjani."
"Eikö mitään tappelua tapahtunut?"