Robert Anstruther, entinen kapteeni Intian armeijassa, nousi seisomaan. Hän päätti kohdata tuomionsa seisovin jaloin. — "Sotaoikeus oli hänen kanssaan yhtä mieltä ja minä itse olen puolueellinen todistaja."
"Kuka oli nainen?"
"Everstini vaimo, mrs Costobell."
Kauan jälkeenpäin muisti hän tässä tilaisuudessa tunteneensa epätoivoa. Mutta hän oli päättänyt asian, eikä kuulunut niihin, jotka pelkäävät seurauksia.
Irikselle palasi ensiksi mielenmaltti.
"Minua ilahduttaa suoruutenne, kapteeni Anstruther," alkoi hän.
"Jenks, jos saan pyytää, miss Deane, Robert Jenks."
Tytön silmissä oli omituinen ilme, mutta sitä ei mies nähnyt ja Iris jatkoi pidätetyin äänin.
"Tietysti, mr Jenks. Sallikaa minun olla yhtä suora ennenkuin jätämme tämän puheenaiheen. Olen tavannut lady Costabellin. En pidä hänestä. Luulen hänen olevan petollisen naisen. Sotaoikeus olisi kenties langettanut toisenlaisen tuomion, jos sen jäsenet olisivat olleet hänen omaa sukupuoltaan. Mitä tulee lordi Ventnoriin, niin ei hän merkitse minulle mitään. Totta kyllä on, että hän on pyytänyt isältäni lupaa saada osoittaa minulle huomiotaan, mutta rakas vanha isäni jätti asian kokonaan minun ratkaistavakseni, enkä minä ole milloinkaan antanut lordi Ventnorille vähintäkään rohkaisua. Huomaan nyt lady Costabellin ja lordi Ventnorin valehdelleen, kun he syyttivät teitä jostain kunniattomasta teosta, ja olen iloinen, että te annoitte hänelle opetuksen klubissa. Olen aivan varma, että hän oli sen ansainnut."
Ei sanaakaan tämä harvinainen mies vastannut. Hän vavahti, tarttui kirveeseen, joka oli hänen jaloissaan ja lähti metsään kääntäen kasvonsa poispäin Iriksestä, ettei tämä huomaisi hänen silmissään kyyneleitä.