Vaikkakin hän näki silmillään viidenkymmenen mailin päässä olevan savupilven, ei hän lähellä asuntoaan huomannut mitään erikoista. Jos eivät hänen ajatuksensa olisi olleet niin kokonaan kiintyneet taivaanrannalla näkyvään savuun, olisi hän pannut merkille Iriksen hameenreunan alta näkyvät, housuihin puetut jalat.
Merimiehestä tuntui Iris ottavan tämän tärkeän ilmoituksen omituisesti vastaan ja oli kummallista, ettei hän tarjoutunut seuraamaan huomiontekopaikalle, jonne Jenks palasi.
Hän tuli takaisin tuntia myöhemmin ja rypyt otsalla olivat entistä syvemmät.
"Väärä hälyytys!" vastasi hän lyhyesti tytön kysymykseen.
Ja siinä kaikki, vaikka Iris kokosi rohkeutensa ja kulki hänen ohitseen. Lujasti päättäen tehdä tästä vaikeasta koettelemuksesta lopun, pysähtyi hän Jenksin eteen ja sanoi:
"Niin, nyt olen tehnyt sen!"
"Oletteko?" huudahti Jenks käsittämättä mitään.
"Kyllä. Ne ovat hiukan liian pitkät ja tunnen itseni vähän tottumattomaksi, mutta ne ovat kuitenkin paremmat — kuin vanha pukuraukkani." Punastuen ojensi hän esiin toisen jalkansa.
"Ah, minä näen!" mutisi merimies punastuen myöskin.
Iris, joka oli kuumeisen halukas olemaan hyödyksi, selitti äkkiä, että olisi erinomaista, jos hänkin oppisi käyttämään kivääriä voidakseen tarpeen tullen auttaa.