Hän tarttui kivääriin ja lähti. Takaisin tultuaan kiipesi hän monta kertaa ylätasangolle vieden turpeita, jotka asetti selvästi näkyviin. Senjälkeen meni hän luolaan ja hakkasi pari tuntia kalliota. Vihdoin tuli hän sieltä hikisenä ja tomuisena juuri oikeaan aikaan ehtiäkseen tehdä viimeisen käyntinsä Näköalavuorelle ennenkuin aurinko laski. Hän pyysi tyttöä odottamaan hiukan illallisvalmistustensa kanssa, koska halusi kylpeä, joten heidän syömään ryhtyessään oli jo aivan pimeä.
"Miksikä kaivoitte taas luolassa?" kysyi Iris. "Onko teillä kiire tulla rikkaaksi?"
"Seurasin ilmareikää enkä malmisuonta. Jos ette pelkää jäädä pimeyteen, niin ryhdyn lampunvalossa jatkamaan työtäni heti kun olemme syöneet."
Mutta Iris vastusti sitä. Hänestä tuntui yksinäiseltä ja hän halusi puhella.
"Suostun siihen", sanoi Jenks, "edellyttäen ettette puhu mitään siitä, jonka teille kuukausi sitten kerroin."
"Sen lupaan. Saatte puhua niin paljon tahi niin vähän kuin haluatte.
Keskustelunaihe on teidän joutumisenne sotaoikeuteen."
"Hyvin epämiellyttävä aihe!" huudahti Jenks.
"Onko? Ei minusta. Olen ystävänne, mr Jenks, tietystikään en erikoisen vanha ystävä, sen myönnän, mutta nämä kuusi viikkoa saattaa yhtä hyvin vastata kuuden vuoden tuttavuutta. Ettekö voi minuun luottaa?"
"Kyllä, teihin voin luottaa", vastasi merimies vakaumuksellisesti.
"Tarkoitukseni oli jonain kauniina päivänä kertoa teille historiani.
Miksikä ei siis tänään?"
Pimeyden suojassa etsi Iriksen käsi kultamedaljonkia, jota hän aina kantoi kaulassaan.