— Minä olin ilkeä. Anna anteeksi ja ollaan taas ystäviä.
Charlie pudisti sydämellisesti Rosen kättä ja pitäen sitä hetken omassaan hän sanoi koettaen saada kaikki hyväksi jälleen:
— Katsos, Rose, olen pannut korvarenkaan takaisin kellonperiisi, aion yrittää uudestaan. Mutta et tiedä, kuinka vaikea on sietää muitten naurua.
— Tiedän hyvinkin! Annabel kiusaa minua aina tavatessa, kun en pidä korvarenkaita vaikka näin niistä niin paljon vaivaa.
— Hänen lörpötyksensä ei ole läheskään yhtä sietämätöntä kuin poikien pilkka. Vaatii aika lailla sisua antaa kutsua itseään äidin helmoissa roikkuvaksi mammanpojaksi tai muuksi sellaiseksi, huokasi Charlie.
— Minä luulin, että sinulla olisi aika lailla sisua, niin kuin itse sanot. Pojat kehuvat sinua koko seitsikon rohkeimmaksi, sanoi Rose.
— Niin olenkin muutamissa asioissa, mutta en kestä, että minulle nauretaan.
— Se on raskasta, mutta eikö helpota, kun tietää olevansa oikeassa.
— Ei minua. Archien tapainen hurskas pastori voi tietenkin löytää siitä lohtua.
— Älä viitsi haukkua Archieta. Minä luulen, että hänellä on henkistä rohkeutta ja sinulla fyysistä. Setä selitti minulle, mikä ero niillä on, ja henkinen on parempaa ja jalompaa, vaikkei useinkaan näytä siltä, sanoi Rose miettivästi.