Mutta Charlie ei pitänyt tästä, ja hän vastasi äkkiä: — En usko, että hän kestäisi kiusoittelua sen paremmin kuin minä, jos hän joutuisi noiden kaverien hampaisiin.
— Ehkäpä hän sen tähden pysyykiin heistä erillään ja toivoo, että sinäkin pysyisit.
Rose oli oikeassa, sen Charlie tajusi, mutta hän ei tahtonut antautua vielä vaikka hänen vastustuksensa olikin murtunut. Kuinka ollakaan, hän tunsi kuitenkin näin hämärissä löytävänsä asioiden ytimeen helpommin kuin päiväsaikaan, eikä ollut kovin vaikea tehdä tunnustuksia, kun kuulija oli 'vain Rose'.
— Jos hän olisi minun veljeni, hänellä olisi oikeus puuttua minun asioihini, mutta…, aloitti Charlie loukkaantuneella äänellä.
— Minä toivoisin, että hän olisi! huudahti Rose.
— Samaa minäkin toivoisin, vastasi Charlie, ja sitten he molemmat nauroivat hänen ailahteleville tunteilleen.
Nauru teki heille hyvää, ja Prinssi puhui taas, mutta hänen äänensä oli nyt vallan toinen — se oli mietteliäs, ei ylpeä eikä äreä.
— Katsohan, minun onnettomuuteni on, ettei minulla ole veljiä eikä sisaria. Toisten asiat ovat paljon paremmin, heidän ei tarvitse lähteä muualle etsimään seuraa elleivät tahdo. Minä olen ihan yksin, ja olisin kiitollinen edes pikku siskosta.
Tämä kuulosti kovin liikuttavalta, ja kiinnittämättä huomiota viimeisen lauseen epäkohteliaaseen edes-sanaan Rose vastasi niin sydämellisesti, että valloitti siinä paikassa serkkunsa:
— Leikitään että minä olen sisaresi. Tiedän olevani tyhmä, mutta ehkä minä sittenkin olen parempi kuin ei mitään, ja olisin kovin mielelläni siskosi.