Kun hän oli ollut Macin ja Steven vieraana yhden kuukauden, veivät Archie ja kumppanit hänet kotiinsa muutamiksi viikoiksi; ja heidän luonaan hän oli niin onnellinen, että olisi tahtonut jäädä sinne ainiaaksi, jos vain Alec-setäkin olisi tullut sinne.
Myra-tätiä ei myöskään sopinut unohtaa, ja salaisen kauhun vallassa Rose meni eräänä päivänä 'Hautakammioon', kuten pojat sanoivat hänen synkkää kotiaan. Onneksi se oli aivan lähellä vanhaa taloa; Alec-tohtori pistäytyi siellä usein, eikä vierailusta tullut niin ankeata kuin Rose oli pelännyt.
Niin meni talvi aivan huomaamatta, ja Rose oli tuskin ennättänyt palata takaisin kotiin, kun oltiin toukokuussa. Pojat sanoivat häntä 'kuukausiruusuksi', koska hän oli viettänyt kuukauden kunkin tätinsä luona ja jättänyt jälkeensä niin herttaisen muiston, että kaikki toivoivat saavansa hänet pian takaisin.
Alec-tohtori iloitsi suuresti saatuaan tytön jälleen luokseen, mutta kun hänen kokeiluvuotensa lähestyi loppuaan, hän salaa hiukan pelkäsi, että Rose tahtoisi siirtyä ehkä seuraavaksi vuodeksi Jessie-tädin luo. Hän ei puhunut mitään, vaan odotti levottomana ratkaisua.
Rose vietti näinä aikoina melkein kaiket päivänsä ulkona seuraten luonnon suloista heräämistä, sillä kevät tuli tänä vuonna sellaisella kohinalla, kuin sillä olisi ollut tavaton kiire saada tehtävänsä suoritetuksi. Vanhat kastanjat kukkivat ikkunan alla, kukkaset rehottivat puutarhassa, ja linnut lauloivat heleästi hänen päänsä päällä.
Kukaan muu kuin tohtori itse ei muistanut, että oli kulunut vuosi siitä myrskyisestä keskustelusta, jonka tuloksena syntyi ajatus vuoden koeajasta. Aavistamatta mitään erikoista tädit tulivat eräänä lauantaina teelle ja istuivat vilkkaasti keskustellen, kun Alec tuli sisään kädessään kaksi valokuvaa.
— Tunnetko tätä? hän kysyi näyttäen toista Clara-tädille, joka sattui istumaan lähinnä.
— Totta kai minä tunnen. Sehän on Rose silloin, kun hän tuli tänne — juuri sama surullinen, pikkuvanha ilme, laihat pienet kasvot ja suuret silmät.
Kuva kiersi kädestä käteen ja kaikki olivat samaa mieltä: juuri sen näköinen Rose oli ollut vuosi sitten. Kun tämä oli todettu, tohtori näytti toista kuvaa. Sitä ihailtiin kovasti, ja tädit selittivät yhteen ääneen, kuinka onnistunut kuva oli.
Olihan se onnistunut, ja se oli edellisen täysi vastakohta: kukoistavat, hymyilevät kasvot täynnä iloa ja terveyttä, eikä alakuloisuuden merkkiäkään, vaikka lempeissä silmissä olikin mietteliäs ilme.