— Minun täytyy mennä, ennen kuin joku vielä tulee ja näkee minut peruukki pörrössä, Alec-tohtori sanoi valmistautuen lähtemään alas samaa tietä kuin oli tullutkin.
— Sinä taidat tavoiksesi kulkea kuin kissa, huomautti Rose, jota toisen omituiset tavat kovasti huvittivat.
— Poikasena minä aina puikin ikkunoista, ettei tarvinnut häiritä tätejä, ja nyt minä pidän siitä, sillä se on lyhyin tie ja pitää minut vetreänä, kun en enää saa kiipeillä laivan köysissä. Hei vain aamiaiseen asti! Ja setä liukui alas syöksytorvea myöten ja katosi kukkivien kuusamien taa.
— Siinäpä vasta sukkelaliikkeinen holhooja! huudahti Febe lähtiessään kuppeineen alakertaan.
— Hän taitaa olla hyvä holhooja, Rose vastasi ja lähti Feben perässä katsomaan isoja laatikoita arvaillakseen, mikä niistä oli hänen.
Kun kellonsoitto oli kutsunut aamiaiselle, setä tapasi Rosen levottomana tarkastelemassa uutta ruokalajia, joka höyrysi pöydällä.
— Oletko saanut lisää huolia, Rose? hän kysyi silittäen tytön pehmeätä tukkaa.
— Tahdotko sinä todellakin minun syövän kaurapuuroa? kysyi Rose järkyttyneellä äänellä.
— Etkö sinä pidä siitä?
— Minä inhoan sitä! vastasi Rose, ja sanoja tehostivat väristys, nenän nyrpistys ja syvä huokaus.