— Et sinä ole oikea skotlannitar, jollet pidä kaurapuurosta. Vahinko, sillä minä keitin sen itse ja arvelin, että me oikein herkuttelisimme, kun on noin paljon kermaakin kaataa sekaan. No, ei voi auttaa, setä sanoi ja istahti pettyneen näköisenä.
Rose oli päättänyt pitää urhoollisesti puoliaan, sillä hän todella inhosi tuota ruokaa. Mutta kun Alec-setä ei yrittänytkään pakottaa, hän muuttikin äkkiä mielensä.
— Minä koetan syödä sitä sinun mieliksesi. Kaikki hokevat aina puuron terveellisyyttä, ja siksi minä olen ruvennut vihaamaan sitä, hän sanoi häpeillen vähän hupsua puolusteluaan.
— Toivottavasti pidät siitä, sillä tahtoisin sinun tulevan yhtä terveeksi ja voimakkaaksi kuin Jessien pojat, jotka on kasvatettu vanhaan hyvään tapaan. Heille ei syötetä herkkuja alituiseen, ja he ovat koko suvun komeimmat miehenalut. Kas täti, hyvää huomenta!
Tohtori tervehti vanhaa neitiä, ja Rose istui pöytään päättäen joko syödä puuroa tai kuolla.
Viidessä minuutissa hän oli tyystin unohtanut mitä söi, sillä hän oli pelkkänä korvana seuratessaan pöytäkeskustelua. Häntä huvitti kuulla Plenty-tädin kutsuvan nelikymmenvuotiasta veljenpoikaansa poikakullaksi. Ja Alec-sedällä oli varastossaan loputtomiin niin lystikkäitä juttuja joka puolelta ja varsinkin Tätilästä, että halveksittu puuro hävisi vastalauseitta.
— Kai sinä tulet kirkkoon meidän kanssamme, Alec, vai oletko liian väsynyt? kysyi vanha neiti, kun noustiin pöydästä.
— Sitä vartenhan minä Kalkutasta tänne kiirehdinkin, tätiseni. Minun täytyy vain lähettää kälyille viesti, että olen perillä, sillä he odottavat minua vasta huomenna, ja kirkossa syntyisi aikamoinen hämminki ja hälinä, jos pojat näkisivät minut yllättäen.
— Lähetän Benin harjulle, ja Myran luona voit pistäytyä itse.
Ennätät vielä hyvin, ja hän ilahtuu käynnistäsi.
Alec-tohtori lähti heti paikalla eikä häntä näkynyt ennen kuin vanhat vaunut ajettiin portaitten eteen ja Plenty-täti astui portaita alas kahisevassa sunnuntaipuvussaan. Rose seurasi hänen kintereillään kuin pieni musta varjo.