— Mitä se sitten on? Rose kysyi ja sulki mutisematta ompelukorinsa.
— Suolavettä.
— Miten minä sitä nautin?
— Pue päällesi se uusi puku, jonka neiti Hemming eilen lähetti, ja tule rantaan, niin saat nähdä.
— Heti, tohtori, vastasi Rose lisäten kauhistuneena mielessään, kun setä hävisi ovelta: — On vielä liian aikaista uida, sen täytyy siis liittyä tavalla tai toisella tuohon hirvittävään veneeseen.
Pukeutuessaan uuteen siniseen flanellipukuunsa, joka oli sievästi koristettu valkoisella, ja pannessaan päähänsä pienen pitkänauhaisen merimieshatun hän viehättyi uutukaiseen asuunsa niin, ettei muistanutkaan lähestyvää vaaraa, ennen kuin kimakka vihellys huomautti sedän odottavan. Rose juoksi hiekoitettua käytävää puutarhan läpi venerantaan ja tapasi siellä tohtorin panemassa kuntoon punaiseksi ja valkoiseksi maalattua venettä, jota nousuvesi keveästi keinutteli.
— Sievä vene, ja "Sorea sotka" on oikein kaunis nimi, sanoi Rose koettaen salata, miten kauheasti häntä pelotti.
— Se on sinun veneesi, niin että mene perään ja opettele ohjaamaan sitä, kunnes vankistut soutamaan.
— Keikkuvatko kaikki veneet noin kauheasti? Rose kysyi ja sitoi aikaa voittaakseen hatunnauhaansa kireämmälle.
— Voi veikkonen, ihan kuin pähkinänkuoret, kun meri vähänkin aaltoilee.