— Aaltoileeko se nyt?
— Ei paljon; idässä näyttää kyllä vähän uhkaavalta, mutta ei meillä ole mitään hätää, jos tuuli ei käänny. Tule.
— Osaatko sinä uida? Rose kysyi puristaen lujasti setää kädestä, kun tämä auttoi häntä veneeseen.
— Kuin kala. No, tulehan nyt!
— Pidä minusta oikein lujasti kiinni, kunnes pääsen sinne! Mitä varten perä on noin kaukana? Nieleskellen esiinpyrkiviä hätähuutoja Rose hiipi etäiselle paikalleen ja piti sitten kaksin käsin peräsimestä kuin odottaen jokaisen aallon heittävän veneen kumoon.
Alec-setä ei ollut tietääkseen tytön pelosta, vaan opetti kärsivällisesti ohjaustaitoa, kunnes Rose syventyi ajattelemaan, mikä oli ylä- mikä alahanka, ja unohti sanoa "voi" joka kerta, kun iso aalto heitti venettä.
— Mihin me menemme? kysyi Rose, kun raikas tuuli hyväili hänen kasvojaan ja pitkät, voimakkaat aironvedot veivät heidät keskelle lahtea.
— Huvittaisiko sinua pistäytyä Kiinassa?
— Eikö sinne ole pitkänpuoleinen matka?
— Ei, kun mennään oikotietä. Ohjaa niemen ympäri satamaan, niin saat kahdenkymmenen minuutin kuluttua nähdä vilauksen Kiinasta.