— Ohdakkeita, setä, Skotlannin ohdakkeita! Niitä on seitsemän — yksi kutakin poikaa kohden. Ja ruusu tarkoittaa minua. Voi miten hieno keksintö! Rose nauroi niin, että lysähti veneen pohjalle ja tähysti sieltä taivaalle, kunnes loistava näytös oli ohi.
— Se oli kyllä soma keksintö, minäkin voin onnitella siitä itseäni, sanoi Mac-setä tyytyväisenä, kun ilotulitus oli onnistunut niin hyvin. — Menetkö sinä nyt saareen vai viemmekö sinut takaisin kotiin, tyttöseni? hän lisäsi nostaen Rosen pystyyn, ja hänen äänensä oli niin sydämellinen, että Rose otti setää kaulasta ja antoi hänelle suukon.
— Menisin kotiin. Ja kiitoksia oikein paljon tästä ihanasta ilotulituksesta, jonka järjestit minulle. Olen niin iloinen siitä, että taidan nähdä ensi yönä untakin raketeista, vastasi Rose varmasti, vaikka loikin kaihoisan silmäyksen saareen, sillä vene oli niin lähellä rantaa, että he tunsivat ruudin hajua ja näkivät varjojen liikkuvan edestakaisin.
He palasivat siis kotiin, ja Rose nukahti tunnustaen itselleen:
— Se oli vaikeampaa kuin osasin aavistaakaan, mutta olen hyvilläni, että jaksoin kestää sen, enkä pyydä muuta palkintoa kuin että Febellä olisi ollut hauskaa. Se on minun rehellinen toivomukseni.
11
MAC-PARKA
Rosen uhri oli eräässä suhteessa epäonnistunut, sillä vaikka vanhemmat antoivat sille täyden arvon, pojat eivät näyttäneet kunnioittavan häntä sen enempää kuin ennenkään. Päinvastoin, hän kuuli sattumoisin Archien sanovan, ettei koko jutussa ollut mitään järkeä, ja se loukkasi hänen tunteitaan syvästi. Prinssi teki asian vielä pahemmaksi lisäämällä, että Rose oli kummallisin kana, jonka hän milloinkaan oli nähnyt.
Niin on aina ja se tuntuu ikävältä. Vaikka ihminen ei tahtoisikaan, että hänen ansioitaan toitotetaan maailmalle, sitä toivoo kuitenkin että ne huomattaisiin ja tuntee pettyvänsä, jos ne näyttävät jäävän unhoon.
Pian tuli kuitenkin aika, jolloin Rose aivan tietämättään voitti serkkujensa kunnioituksen.