— Ei hän nytkään tästä oikein pidä ja suostuukin lähtemään vain yhdellä ehdolla.
— Millä sitten? kysyi Rose koettaen irrottaa kätensä, sillä Charlien kasvoista hän aavisti mitä oli tulossa.
— Että sinä lähdet meidän mukaamme. Ja pidellen Rosea lujemmin käsistä Charlie lisäsi nopeasti: — Anna minun puhua loppuun saakka. En tarkoita, että mikään muuttuisi ennen kuin sinä haluat, mutta jos tulet, olen valmis jättämään kaiken ja elämään missä tahansa niin kauan kuin tahdot. Tulisit meille vuodeksi tai pariksi. Isä olisi iloinen, äiti tyytyväinen ja minä maailman onnellisin mies.
— Kuka tämän tuuman keksi? kysyi Rose toinnuttuaan hiukan ällistyksestään.
— Äiti sitä ehdotti. Minä olin jo päättänyt lähteä yksin, ja kun kerroin siitä, hän joutui ihan epätoivon valtaan, kunnes tämä mainio ajatus juolahti hänen mieleensä. Sen jälkeen minun on tietenkin varsin helppo pysyä päätöksessäni.
— Miksi sinä päätit lähteä? Rose kysyi katsoen Charlieta silmiin.
Charlie vilkaisi muualle, sitten taas rehellisesti häntä silmiin, mutta niin nöyrästi, että Rose puolestaan loi katseensa maahan, kun Charlie vastasi hiljaa:
— En uskalla jäädä tänne.
— Onko se niin vaikeata? kysyi Rose säälien.
— Totisesti vaikeata. En jaksa kestää ivailua, ja tuntuu raukkamaiselta pysytellä piilossa vain siksi, että pelkää rikkovansa päätöksensä. Minä tahdon pitää sen tällä kertaa, vaikka minun olisi lähdettävä maailman ääriin.