"Lukekaamme edes terveitä kirjoja. Olkoon runoilija yhtä elinvoimainen kuin sokerivaahtera, jossa on elinnestettä niin paljon, että puu pysyy vihreänä vaikka sitä vuodatetaankin ruukkuihin, eikä kuin viiniköynnös, joka tultuaan keväällä leikatuksi ei kanna hedelmää, vaan vuodattaa verensä kuiviin itseään lääkitessään."
— Se sopii sinuun, sanoi Rose pysyen yhä epäilyksessään, joka viehätti juuri epätodennäköisyytensä vuoksi.
Mac vilkaisi Roseen ja sanoi hiljaa, vaikka hänen silmänsä loistivat ja hymy väikkyi suupielissä: — Saammepa nähdä. Hän sulki kirjan ja jatkoi hetken kuluttua:
— No, nyt kun sinä olet kuulustellut minua tarpeeksi, on minun vuoroni kysyä. Mikä sinua sitten on noin piristänyt, kuten sanoit. Mitä sinä olet tehnyt, kun olet entistä enemmän nimesi kaltainen? kysyi Mac äkkiä siirtäen sodankäynnin vihollisen alueelle.
— Olen vain nauttinut elämästä. Istun todella täällä päivästä toiseen yhtä onnellisena ja vähään tyytyväisenä kuin Dulce enkä tunne olevani paljon vanhempi häntä, vastasi tyttö.
— 'Kuin ruusu sorja umpuks' saisi uudestaan', sanoi Mac hiljaa siteeraten ystäväänsä Keatsia.
— Enhän minä voi! Minun täytyy puhjeta kukkaan, tahdoinpa tai en, ja ainoa huoleni on, etten tiedä minkä terälehden kulloinkin olisi auettava, sanoi Rose.
— Miten pitkälle olet päässyt? kysyi Mac jatkaen kuulustelua.
— Annahan kun mietin. Sen jälkeen kun vuosi sitten palasin kotiin, olin ensin iloinen, sitten alakuloinen, sitten ahkera ja nyt olen vain onnellinen. En tiedä miksi; mutta tuntuu kuin odottaisin mitä seuraavaksi tapahtuu, sanoi Rose.
Mac katseli häntä miettivästi hetken. Hän tunsi kummallista halua auttaa jollain tavoin eikä tiennyt parempaa neuvoa kuin tarjota sitä, mikä hänelle itselleen oli ollut suurimmaksi avuksi. Hän otti maasta toisen kirjan, avasi sen merkkinä olevan tammenlehden kohdalta ja ojensi Roselle kuin tarjoten lahjaksi jotain ihmeellistä ja kallisarvoista: