— Suurempi synti on väittää, ettet koskaan kirjoita niitä.
— Jokainen kai töhertelee jotain joutessaan tai kun on rakastunut, selitti Mac syyllisen näköisenä.
Rose ei oikein voinut ymmärtää Macissa tapahtunutta muutosta, mutta viimeinen sana toi hänen mieleensä seikan, jonka hän kokemuksesta tiesi innoittavan nuorukaisia runontekoon. Kumartuen taas Macin puoleen hän kysyi juhlallisesti, veitikka silmäkulmassa:
— Mac, oletko sinä rakastunut?
— Näytänkö minä muka siltä? Mac nousi istumaan niin loukkaantuneen näköisenä, että Rose heti pyysi anteeksi sanojaan. Mac ei tosiaan ollut sulhasmiehen näköinen heinänsiemeniä tukassaan, sirkkojen loikkiessa pitkin selkää ja pitkien säärien ulottuessa omenapuusta heinäsuovaan asti.
— Ei, et ole; pyydän nöyrimmästi anteeksi. Ajattelin vain, että mielesi olisi piristynyt siitä, kun et kerran runoilekaan.
— Olen piristynyt siitä, että minulla on ollut hyvää seuraa. Ei voi olla viikkoa Thoreaun seurassa tulematta itsekin paremmaksi. Hauskaa että se näkyy minusta, sanoi Mac ottaen taskustaan hyvin kuluneen kirjan kuin esitellen rakkaan ja arvossapidetyn ystävän.
— Olen lukenut joitakin kappaleita ja pidin niistä; ne ovat hyvin omintakeisia, raikkaita ja joskus huvittavia, sanoi Rose ja katseli hymyillen niitä aitoja jälkiä, joita luonto oli jättänyt kirjan lehdille; yhdelle aukeamalle oli ilmeisesti satanut, musertunut marja oli punannut toisen, ja kannet olivat haalistuneet auringonpaisteesta, jota näytti tihkuneen kansien sisäänkin.
Mac silmäili kirjaa ja luki pätkän sieltä toisen täältä.
"Emme opi paljon tieteellisistä kirjoista, vaan koruttomista inhimillisistä kirjoista; suorista, avomielisistä elämäkerroista."