Hyvillään tehtävästään Mac asettui mukavasti ruohikolle, ja nojaten päänsä käsiin hän luki tuon kauniin tarinan. Rose katseli häntä tarkkaavasti ja näki hänen silmissään muutakin kuin ihailua, kun hän silloin tällöin vilkaisi kuin kysyäkseen, nauttiko Rose yhtä paljon kuin hän itse.
Rose ei voinut olla nauttimatta. Mutta kuunnellessaan Rose ei ajatellut Keatsia vaan Macia. Oliko Mackin runoilija? Hän saattoi olla; käytyään läpi kömpelön toukka-asteen ja sulkeutuneen kotelon kehityksen ihana perhonen lehahtaisi esiin kaikkien ihmeeksi. Tämä mielijohde sai hänet niin valtoihinsa, ettei hän edes kiittänyt, kun tarina loppui, vaan kumartui eteenpäin, ja kysyi sellaisella äänensävyllä, että Mac ihan hätkähti ja näytti kuin pilvistä pudonneelta:
— Mac, kirjoitatko sinä koskaan runoja?
— En.
— Miksi sitten sanot sitä laulua, jonka Febe lauloi ja jossa oli lintujen kuoro?
— Ei se ollut mitään ennen kuin Febe sävelsi sen. Mutta hän lupasi olla kertomatta.
— Ei hän mitään puhunutkaan, minä vain arvasin ja nyt tiedän sen, nauroi Rose mielissään, kun sai toisen kiinni.
Mac paiskasi nolostuneena Keats-paran pois ja koetti kyynärpäihinsä nojaten kätkeä punastuneet kasvonsa.
— Ei sinun tarvitse olla noin syyllisen näköinen; eihän runojen kirjoittaminen ole mikään synti, sanoi Rose huvittuneena Macin hämmennyksestä.
— On synti sanoa tuollaista roskaa runoudeksi, mutisi Mac.