Sieltä ei tullut kuvakirjoja eikä makeisia, vaan pitkiin ruohonkorsiin pujotettuja marjoja, tammenterhoja ja sieviä käpyjä, kissankullan välkkeisiä kiviä, muutama sinirinnan sulka ja sammalista tehty linnunpesä, jossa oli valkoisia kiviä munina.
Luontoäiti tietää, mistä lapset pitävät, ja sillä on rajattomasti leikkikaluja, kun vain osaa etsiä niitä. Tyttö otti tavarat iloiten vastaan; Mac antoi hänen hiljaa itsekseen nauttia niistä ja alkoi itse puolestaan ahtaa tavaroita takaisin reppuunsa. Pari kirjaa oli Rosen lähellä, ja hän otti maasta toisen. Se aukeni tiuhaan kirjoitetun paperin kohdalta.
— Keatsin runot? En luullut sinun vaivautuvan lukemaan näin uudenaikaista kirjallisuutta, hän sanoi ja siirsi paperia lukeakseen sen alta.
Mac vilkaisi Rosea, sieppasi kirjan hänen kädestään ja pudisti sen välistä muitakin paperilappusia, antoi sen sitten takaisin omituisen nolon näköisenä ja sanoi pistäen paperit taskuunsa:
— Suo anteeksi, se oli täynnä roskaa. Kyllä minä pidän Keatsista; kai sinäkin tunnet hänet?
— Luin Keatsia aika paljon, mutta kerran setä huomasi, että itkin lukiessani "Basilin ruukkua", ja neuvoi minua jättämään toistaiseksi runot vähemmälle, ettei minusta tulisi kovin hempeämielistä, vastasi Rose käännellen kirjan sivuja, mutta katsomatta niihin. Hänen päähänsä oli juuri pälkähtänyt uusi oivallus.
— "Pyhän Agneksen ilta" on minusta maailman kaunein rakkaustarina, sanoi Mac innostuneesti.
— Lue se minulle. Haluaisin juuri nyt kuunnella runoja, ja sinä lausut hyvin, kun kerran pidät siitä, sanoi Rose ja antoi viattoman näköisenä kirjan takaisin.
— Oikein mielelläni, mutta se on kylläkin pitkä.
— Minä keskeytän sinut jos alan väsyä. Dulce ei häiritse, hän viihtyy noitten tavaroittensa kanssa.