— Et kumpaakaan. Rakastu johonkin toiseen. On paljon herttaisia tyttöjä, jotka ilomielin tekisivät sinut onnelliseksi, sanoi Rose koettaen jollain tavoin päästä rauhattomuudestaan.
— Se on liian helppoa. Minusta on hauskaa tehdä työtä onneni hyväksi, mitä kovemmin minun täytyy työskennellä, sitä arvokkaampi onni on sitten kun sen saan.
— Entä jos minä rupeaisinkin myöntyväiseksi? Lakkaisitko silloin pitämästä minusta? kysyi Rose.
— Koeta niin näet! Mutta Macin silmissä oli petollinen välke, joka selvästi ilmaisi moisen yrityksen hedelmättömyyden.
— Enkä koeta, vaan hankin jotain niin kiinnostavaa työtä, että unohdan sinut kokonaan.
— Älä ajattele minua, jos se sinua kiusaa, Mac sanoi hellästi.
— En voi olla ajattelematta. Rose koetti saada sanansa takaisin, mutta se oli jo myöhäistä, ja hän lisäsi kiireesti: — Minä tarkoitan, ajattelen — että sinun pitäisi unohtaa minut. Olen pettynyt sinun suhteesi, odotin sinusta niin suuria.
— Niin, sinä olit varma, että runous on rakkautta, ja nyt vaadit runoutta, kun minulla on tarjolla vain rakkautta. Oletko tyytyväinen, jos saat molemmat?
— Koeta niin näet!
— Koetan parhaani. Vieläkö muuta?