SUIHKUKAIVON TAKANA
Pari päivää joulun jälkeen nähtiin vakavan nuoren miehen menevän erääseen L:n kirkkoon. Saatuaan paikan hän seurasi jumalanpalvelusta kiitettävän hartaasti, varsinkin musiikkia. Hän kuunteli sitä niin tyytyväisenä, että muuan lähellä istuva herrasmies halusi puhutella huomaavaista vierasta kirkonmenojen jälkeen.
— Hyvä saarna! Oletteko ennen kuullut meidän pastoriamme? hän aloitti, kun he yhdessä kulkivat pitkin keskilattiaa, sillä nuori mies oli viivytellyt kuin ihaillakseen kunnianarvoisaa rakennusta.
— Ei, en ole ennen kuullut hänen saarnaavan. Olen usein toivonut näkeväni tämän vanhan kirkon. Teidän kuoronnekin on harvinaisen hyvä, vastasi vieras katsahtaen lehterille, jonka puoliksi esiinvedettyjen verhojen takaa näkyi joitakin naisten päähineitä.
— Paras koko kaupungissa. Me hankimme aina parasta. Monet tulevat tänne vain kuuntelemaan sitä. Ja vanha herra näytti niin tyytyväiseltä kuin keruubien ja seraafien kuoro aina laulaisi heidän urkuparvellaan.
— Kuka lauloi kontra-alttoa? Hänen soolonsa oli erinomaisen kaunis, huomautti nuori mies pysähtyen lukemaan seinällä olevaa muistotaulua.
— Hän on neiti Moore. Hän on ollut täällä vasta vuoden päivät. Erinomainen nuori nainen; emme tulisi toimeen ilman häntä. Laulaa loistavasti oratorioissa. Oletteko kuullut häntä?
— En. Hän on kai kotoisin X:stä, muistan kuulleeni.
— Niin onkin. Hän on saanut kasvatuksensa eräässä seudun arvokkaimmassa perheessä, Campbell on heidän nimensä. Jos tulette X:stä, tunnette varmaan heidät.
— Olen tavannut heidät.