— Häiritsenkö jos kuljen huoneen läpi? kysyi Rose varovasti.
— Et jos viivyt hetken ja onnittelet minua, sillä vihdoinkin Febe myöntyy, huudahti Archie.
— Tiesin että sinun kärsivällisyytesi palkitaan ja että Febe luopuu ylpeydestään, kunhan molemmat ovat kestäneet tulikokeensa, sanoi Rose syleillen Febeä.
— Voinko enää muuta, kun kaikki ovat niin hyviä minulle? Kenen tahansa ylpeys sulaisi tästä kiitosten ja onnentoivotusten määrästä. Kaikki ovat toivottaneet minut tervetulleeksi ja pyytäneet minua liittymään perheeseen. Minua ei tarvinnut paljon pyydellä, mutta kun Archien isä ja äiti sanoivat minua tyttärekseen, olisin luvannut vaikka mitä osoittaakseni rakkauteni heitä kohtaan.
— Ja Archieta kohtaan, lisäsi Rose, mutta Archie sanoi yhtä ylpeänä kuin Febe ennen:
— Ajattele mistä hän luopuu minun takiani, maineesta ja rikkaudesta ja monen minua paremman miehen ihailusta.
— Tiedäthän että linnut laulavat suloisimmin omassa pesässään, sanoi
Febe, ja molemmat näyttivät unohtavan, etteivät olleet kahden.
Pian he taas olivatkin, sillä Rose hiipi nopeasti oman huoneensa ovelle.
Sieltä tulvahti vastaan päivänpaiste ja keväinen tuoksu. Täällä hänen mielikuvituksensa oli saanut vapaasti toimia: jokaisella köynnöksellä, lehvällä ja kukkasella oli oma merkityksensä. Mac näytti lukeneen tuota kukkien kieltä ja arvanneen miksi Charlien kuvan ympärillä oli valkoisia ruusuja, miksi orvokkeja hänen oman kuvansa vierellä, miksi Psykhe melkein piiloutui untuvanhienoihin 'neidonhiuksiin' ja miksi purppurainen leimukukka oli Eroksen jalkojen juuressa. Se näytti miellyttävän häntä, hän hymyili sille ja lyhentääkseen odotusaikaansa hyräili laulua, jota Rose ennen usein lauloi:
— Tyttö kulta, lähdetkös, lähdetkös,
Aberfeldin koivikkoihin?