— Lähden, Mac, lähden minne tahansa!
Mac ei ollut kuullut Rosen tuloa, mutta nyt hän pyörähti ympäri, katsoi tyttöön kasvot loistaen ja sanoi syvään hengähtäen:
— Vihdoinkin! Sinulla oli sedän luona niin paljon puuhaa, etten saanut sanotuksi sanaakaan. Mutta voin odottaa, olen tottunut siihen.
Rose seisoi aivan hiljaa, ja hän näytti niin juhlalliselta, että Mac nauroi.
— Et muista, ettet ole enää sama Mac, joka täältä lähti. Serkkuani vastaan olisin juossut, mutta en rohkene olla tuttavallinen kaikkien kunnioittamaa runoilijaa kohtaan.
— Sinä pidät siis molemmista yhdessä? Muistathan että lupasin sinulle sekä rakkautta että runoutta!
— Pidänkö siitä? Olen niin iloinen, niin ylpeä, etten löydä lähestulkoonkaan kyllin voimakkaita ja kauniita sanoja ilmaisemaan ihmettelyäni ja ihailuani. Ja Rose oli yhtenä hymynä, hän taputti käsiään ja näytti melkein haluavan tanssia ilosta Macin menestyksen vuoksi.
— Se tuli itsestään, ylhäällä vuoristossa, täällä sinun luonasi tai kun olin yksin merellä. Voisin kirjoittaa taivaallisen runon tällä hetkellä. Rose, olenko päässyt yhtään eteenpäin? Joko sinun sydämesi alkaa taipua?
Hän ei astunut lähemmäksi, mutta Rose ojensi molemmat kätensä ja sanoi yksinkertaisesti:
— Minun sydämeni ei ole noin kovan ponnistelun arvoinen, mutta jos vielä pyydät sitä, niin — se on sinun.