— Kaikki sinun asiasi kiinnostavat minua, ja vaikka luulet minun olevan täysi pölkkypää liikeasioissa, saat nähdä että ymmärrän niitä, jos panet minut kokeeseen.
— Lasku koskee vain vanhoja kaupunkitalojani. Niitä korjataan sellaisiksi, että huoneet voi vuokrata yksitellen.
— Aiot siis tehdä niistä vuokrakasarmeja? Ei hullumpaa, sellaiset ovat kai hyvin kannattavia.
— Sitä juuri en aio tehdä. Vaikka saisin miljoona dollaria, en tahtoisi omalletunnolleni mitään nykyajan vuokrakasarmin kaltaista, vastasi Rose päättävästi.
— Mitä sinä niistä tiedät muuta kuin että niissä asuu köyhiä ihmisiä ja omistajat rikastuvat vuokrilla?
— Tiedänpä yhtä ja toista, sillä olen nähnyt paljonkin niitä sekä täällä että ulkomailla. Meidän matkamme ei ollut pelkkää huvittelua. Setä oli kiinnostunut sairaaloista ja vankiloista, ja toisinaan minä olin niissäkin hänen mukanaan. Mutta ennen kaikkea katselin lastentarhoja, orpokoteja ja sentapaisia laitoksia ja kävin monissa työläiskodeissa. Et arvaa, kuinka tehokas vaikutus sellaisilla käynneillä on, ja miten iloinen olen siitä, että minulla on varoja lievittää hiukan maailman kurjuutta.
— Mutta tyttökulta, ei sinun pidä heittää järveen koko omaisuuttasi koettamalla ruokkia ja hoitaa ja vaatettaa jokaista viheliäistä olentoa, jonka näet. Tietysti annat avustusta, jokaisenhan tulisi tehdä niin, mutta älä herran tähden rupea hosumaan niin kuin muutamat naiset. Älä ihmeessä heittäydy niin vietävän vakavaksi ja käytännölliseksi ja armeliaaksi, ettei kukaan saa olla sinulta rauhassa, vastusti Charlie kauhistuen moista tulevaisuudenkuvaa.
— Sinä voit tehdä niin kuin haluat. Minä aion auttaa ihmisiä niin paljon kuin voin ja ottaa oppia kaikkein vakavimmilta, käytännöllisimmiltä ja armeliaimmilta ihmisiltä, joita tunnen; ellet sinä hyväksy sitä, voit sanoa irti tuttavuutemme, vastasi Rose painottaen noita Charlien halveksimia sanoja päättäväisenä kuten aina puolustaessaan mielipiteitään.
— Sinulle nauretaan.
— Siihen olen tottunut.