— Kurkista hiukkasen niin näet. Olisi parasta lähettää hänet paikalla kotiin, hänhän on ihan kuin tappelusta tullut.
Steven ääni oli niin onneton, että Rose kurkisti uudestaan. Macin hienous oli todella mennyttä. Rusetti oli toisella sivulla, kukkanen roikkui nurinpäin napinlävessä, hansikkaat oli rutistettu palloksi, jota hän puhuessaan hajamielisesti läimäytteli, ja tukka näytti myrskytuulen myllertämältä, sillä hän haroi sitä vähän väliä kaksin käsin, kuten hänen oli tapana lukiessaan tai puhellessaan vakavasti. Mutta pörröisyydestään huolimatta hän näytti niin onnelliselta ja innostuneelta, että Rose nyökkäsi suopeasti ja sanoi viuhkansa takaa:
— Häntä on tosiaan surkea katsella, Steve, mutta kaiken kaikkiaan luulen, että nuo merkilliset tavat sopivat hänelle parhaiten. Uskon että me vielä saamme olla ylpeitä hänestä, sillä hän tietää enemmän kuin me kaikki muut yhteensä. Kuulepas nyt tuotakin!
Ja Rose vaikeni, jotta he saattoivat kuunnella tietävää ja vuolasta purkausta Macin huulilta:
— Tiedättehän Frenzelin osoittaneen, että bismuttisilikaatin pallomaiset muodot, joita on löydetty Schneeburgin ja Johanngeorgenstadtin luota, eivät ole isometrisiä vaan monoklinisiä kidemuodoltaan. Siksi hän erottaa ne vanhasta eulytiitistä ja antaa niille uuden agrikoliitti-nimen.
— Eikö tuo ole kamalaa? Lähdetään kiireesti pois ennen kuin saamme uuden vyöryn niskaamme, ja silloin meistä tulee pallomaisia silikaatteja ja isometrisiä kiteitä väkisinkin, kuiskasi Steve kauhun vallassa, ja he pakenivat jättäen Macin huvittelemaan omalla tavallaan.
Mutta kun Rose oli lähdössä kotiin ja etsiskeli saattajaansa, ei tätä löytynyt mistään, sillä professori oli jo lähtenyt ja Mac hänen kanssaan niin syventyneenä uuteen puheenaiheeseen, että unohti tyystin seuralaisensa ja meni levollisesti kotiin miettien geologian ongelmia. Saattaa kuvitella, miltä Rosesta tuntui, kun tämä tosiseikka valkeni hänelle. Häntä sekä suututti että nauratti; Mac pysyi aina omana hajamielisenä itsenään. Rose ei sentään joutunut pulaan, sillä vaikka Steve oli jo lähtenyt Kittynsä kanssa ennen kuin karkuretki huomattiin, rouva Bliss otti mielellään hylätyn neidin siipiensä suojaan ja saattoi hänet turvallisesti kotiin.
Rose lämmitteli juuri jalkojaan ja maisteli kaakaota, jota Febe aina piti hänelle valmiina, kun hätäistä naputusta kuului lasiovelta ja Mac pyysi hiljaisella äänellä:
— Päästä minut sisään vain yhdeksi minuutiksi.
Rose käski Feben avata, ja syntipukki astui sisään hengästyneenä, levottomana ja ulkoasultaan entistäkin ränstyneempänä, sillä hän oli unohtanut päällystakkinsa, rusetti oli nyt niskassa ja tukka niin pystyssä kuin kaikki taivaan tuulet olisivat vapaasti temmeltäneet siinä. Ne olivatkin temmeltäneet, sillä hän oli viimeisen tunnin ajan laukannut avopäin sinne tänne koettaen saada tekemänsä virheen tekemättömäksi.