"Orvot näyttävät laulavan ensiksi, tukkikaa korvanne jos haluatte, mutta muistakaa taputtaa tai naiset eivät anna ikinä teille anteeksi."
Juttelu oli täydessä käynnissä, viuhkoja leyhyteltiin, ohjelmalehtisiä kahisteltiin ja vahtimestarit juoksentelivat edestakaisin, kunnes arvokkaan näköinen herrasmies ilmestyi kumartamaan yleisölle, kiipesi johtajan paikalle ja sai tahtipuikkoa heilauttamalla koko esiliinarivin nousemaan pystyyn; orpolapset aloittivat laulaen kimeillä hennoilla äänillään, mutta pysyivät kiitettävän hyvin tahdissa ja äänessä. Myötätunto lisäsi suosionosoituksia, ja tyttöset istuutuivat paikoilleen kasvot viatonta tyydytystä säteillen.
Seurasi soittoa, ja sitten nuori mies, jolla oli taiteellinen pörröinen tukka, hypähti lavalle; pidellen nuotteja kireästi hansikoiduin käsin hän alkoi hauraalla tenoriäänellä julistaa yleisölle:
"Oli orvokki niin suloinen…"
Oli mahdotonta saada selkoa, oliko laulussa sen kummemmin mieltä tai tunnetta, sillä nuottien kolme sivua näyttivät sisältävän vain muunnelmia tuosta samasta teemasta, ja laulu päättyi pitkään loppusäveleen, joka sai nuorukaisen hengästymään.
— Nyt hän tulee! Voi setä, sydämeni pomppii ihan kuin olisin itse tuolla, kuiskasi Rose hiukan huoahtaen ja tarttui Alec-tohtoria käsivarteen, kun piano siirrettiin esille ja kaikkien silmät kääntyivät näyttämön ovelle päin.
Febe ei astunut lavalle esiintyjien huoneesta, vaan lapsiparvesta, missä oli istunut piilossa urkujen takana; hän astui komeana viininpunaisessa puvussaan ainoana koristeenaan rintaan kiinnitetty valkoinen kukka. Kalpeana mutta tyynen näköisenä hän astui hitaasti ylöspäin kääntyneiden kasvojen välistä kujaa painaen hiukan hamettaan, ettei ohikulkiessaan pyyhkäisisi pieniä päitä. Hän astui suoraan eteen, kumarsi nopeasti, viittasi säestäjälle ja odotti alkua katsoen kiinteästi salin perällä olevaa isoa kullattua kelloa.
Koko laulun ajan silmät pysyivät kellossa, mutta laulun loputtua ne hetkeksi pysähtyivät eturivistä erottuviin innokkaisiin tytönkasvoihin; sitten Febe taas nopeasti kumarrettuaan palasi lapsijoukkoon, joka taputti ja nyökytti Febelle hänen kulkiessaan ohi.
Kaikki seurasivat kohteliaasti heidän esimerkkiään, tosin erityisesti innostumatta, selvästikään Febe ei ollut tehnyt edullista vaikutusta.
— Hän ei ole elämässään laulanut noin huonosti, mutisi Charlie äkeissään.