Se ratkaisi Feben kohtalon laulajattarena, sillä suosionosoitukset olivat nyt aidot ja välittömät ja puhkesivat ilmoille yhä uudelleen kuin sovittaakseen äskeisen. Mutta hän ei tullut esille, isojen urkujen varjo näytti nielleen hänet, kenenkään silmät eivät voineet keksiä häntä eikä suosion myrsky saanut häntä palaamaan.
— Nyt voin kuolla tyytyväisenä, sanoi Rose säteillen mielihyvää, mutta Archie tuijotti ohjelmalehtistä koettaen hillitä ilmeitään, ja muu perhe istui niin voitonriemuisen näköisenä kuin kukaan heistä ei olisi alun pitäen epäillytkään.
— Todella mainiota, sanoi tanakka mies hyväksyvästi nyökäten. — Aloittelijaksi hyvinkin lupaava. Ajan oloon hänestä voi tulla suuri laulajatar.
— Nyt kai annat hänelle anteeksi? kuiskasi Charlie serkkunsa korvaan.
— Annan, ja tahtoisin taputtaa häntä päälaelle. Mutta muistakoon, ettei vasta tuomitse ensivaikutelman perusteella, vastasi Rose suopeana koko ihmiskunnalle.
Feben viimeiseksikin lauluksi oli merkitty balladi. Siksi olikin yllätys, ettei hän laulanutkaan sankari Robinista, vaan istahti pianon ääreen ja vilkaisten hymyillen sivullaan olevaa lapsiparvea heläytti ilmoille linnunlaulun, johon Rose oli ensimmäisenä ihastunut. Visertely, lirittely ja kujertelu olivat ihastuttavan kolmisäkeistöisen laulun kertosäkeinä ja laulu oli tulvillaan kevään suloa ja heräävää elämää. Lasten iloinen naurunpurskahdus ensimmäisen säkeistön jälkeen tuntui kuin vastaukselta niihin ääniin, jotka kutsuivat heitä keväisiin metsiin.
Se oli hyvin kaunista ja siinä oli uutuudenviehätystä. Livertelystä, joka ensin oli helissyt keittiön lieden ääressä, tuli nyt täyden konserttisalin mielilaulu. Febe oli taas täysin oma itsensä, hänen poskensa rusottivat, huulet lauloivat yhtä raikkaasti kuin lattiaharjan liikkeitä säestäessään.
Tämä laulu näytti tarkoitetun lapsille, ja he iloitsivatkin kovin siitä, että heitä muistettiin, sillä kun Febe palasi lasten joukkoon, he taputtivat ihastuksissaan, huiskuttivat esiliinojaan ja muutamat tarttuivat hänen hameisiinsa pyytäen puoliääneen: — Vielä kerran, vielä kerran.
Mutta Febe pudisti päätään ja katosi, sillä ilta alkoi jo käydä myöhäiseksi pikkuväelle, muutamat näkyivät jo nukkuvan viattoman unta, kunnes heräsivät hälinään. Mutta aikuisia ei voinut hillitä, he taputtivat yhä käsiään, varsinkin Plenty-täti, joka lainasi Mac-sedän kepin ja kolisteli sillä ankarasti lattiaa.
— Älä siinä korjaile käsineitäsi, Steve, taputa vain kunnes hän tulee, huudahti Charlie, joka iloitsi kuin vallaton poika; ja Jamie oli aivan suunniltaan ihastuksesta, seisomaan nousten hän huusi: — Febe! Febe! vaikka hänen äitinsä koetti kaikin voimin hillitä poikaa.