Tanakka herrakin taputti käsiään, ja Rose saattoi vain nauraa mielihyvästä katsoessaan Archieta, joka viimeinkin näytti päästäneen itsensä vapaaksi ja tömisteli jalkojaan niin itsepäisen pontevasti, että ihan huvitti.
Niinpä Feben täytyi tulla; hän kumarteli vaatimattomasti iloisena ja kiitollisena, kunnes äkkiä tuli hiljaisuus; silloin hän katseli pelkäämättä edessään olevaa ystävien joukkoa ja viritti laulun, joka ei koskaan vanhene: "Koti, koti kultainen".
Tällainen suora vetoomus saa ihmeitä aikaan; nytkin rupesivat raskaat kukkarot painamaan taskuissa, jotka muuten vastahakoisesti avattiin, kyynelet kohosivat silmiin, jotka harvoin itkivät, ja ruskeapukuisten tyttöjen parvi näytti hyvin hellyttävältä isistä ja äideistä, jotka olivat jättäneet omat pikku tyttärensä kotiin rauhaiseen uneen. Se ilmeni hiljaisuudesta, jota kesti hetken sen jälkeen kun Febe oli lopettanut, ja ennen kuin ihmiset selvisivät nenäliinoistaan, Febe olisi jo hävinnyt, ellei häntä olisi pidättänyt pienokainen, joka isossa esiliinassaan kapusi portaita lavalle kantaen mahtavaa kukkakimppua kaksin käsin.
Pienokainen lähestyi suorittaakseen tehtävän, johon hänet oli lahjottu makeisin, ja tepastaen rohkeasti pitkin lavaa hän tarjosi kaunista kukkavihkoa ja sanoa sopersi: — Tämä on sinulle, mutta suosionosoitusten myrsky säikähdytti häntä, niin että hän kätki nyyhkyttäen kasvonsa Feben hameenpoimuihin.
Se oli vaikea hetki Febe-rukalle, mutta hän oli yllättävän maltillinen; ja ihmisten mieliin jäi kaunis kuva vanhimmasta ja nuorimmasta orvosta, kun Febe kiiruhti portaita alas lapsi käsivarrellaan ja hymyili kukkakimppunsa takaa.
Kukaan ei välittänyt ohjelman lopusta; ihmiset alkoivat lähteä, unisia lapsia kannettiin ja kuiskailu paisui puheensorinaksi. Yleisen hälinän aikana Rose vilkaisi, oliko Steve muistanut lupauksensa mukaisesti viedä Feben pois ennen kuin kaikki rupesivat lähtemään. Mutta ei, tuolla hän auttoi takkia Kittynsä ylle unohtaen muut velvollisuutensa, ja aikoessaan pyytää Archieta kiirehtimään Rose huomasi tämän jo kadonneen ja jättäneen hansikkaansa tuolille.
— Oletko kadottanut jotain? kysyi Alec-tohtori nähdessään Rosen ilmeen.
— En, setä, minä olen löytänyt jotain, hän kuiskasi antaen sedälle hansikkaat ja viuhkansa ja teatterikiikarinsa taskuun pistettäviksi. Kun konsertti loppui, hän jatkoi kiireesti:
— Setä kiltti, sano etteivät kaikki tulisi nyt meille. Febe on ollut niin kovassa jännityksessä, että hänen pitää saada levätä.
Niinpä suvulle annettiin tiedoksi, ettei onnitteluja haluttu ennen kuin huomenna, ja tohtori joukkoineen lähti niin pian kuin suinkin. Mutta koko kotimatkan, kun Alec-setä ja Plenty-täti ennustelivat laulajattarelle loistavaa tulevaisuutta, Rose riemuitsi mielessään. Hän oli varma, että Archie oli puhunut, ja kuvitteli iloiten kohtausta — kuinka Archie hellästi oli tehnyt ratkaisevan kysymyksen, kuinka kauniisti Febe oli antanut toivotun vastauksen ja kuinka molemmat nyt nauttisivat siitä onnenhetkestä, joka Rosen käsityksen mukaan tuli vain kerran ihmiselämässä. Hänestä on sääli lyhentää sitä, siksi hän pyysi että ajettaisiin kotiin pisintä tietä; ilta oli kaunis ja Rose tunsi tarvitsevansa illan jännityksen jälkeen kipeästi raikasta ilmaa.