— Ja minä kun luulin, että olisit tahtonut hyökätä syleilemään Febeä heti kun hän lopetti, sanoi Plenty-täti viattomana ihmetellen tyttöjen oikkuja.
— Niin olisinkin omasta puolestani, mutta koska Febe toivoi saavansa olla yksin, tahdon noudattaa hänen mieltään, vastasi Rose parhaana verukkeenaan.
— Vähän kiihottunut, arveli tohtori.
Kun vanhan neidin reumatismi ei kuitenkaan sallinut heidän ajella puoliyöhön saakka, tultiin Rosen mielestä kotiin aivan liian pian ja hän juoksi ensimmäisenä sisälle varoittaakseen rakastuneita. Mutta kirjasto, vierashuone ja arkihuone olivat tyhjiä, ja tuodessaan kakkua ja viiniä Jane ilmoitti Febe-neidin menneen suoraan yläkertaan ja pyytäneen anteeksi, sillä hän oli ollut hyvin väsynyt.
— Tuo ei ole Feben tapaista, ei kai hän vain ole sairas, sanoi
Plenty-täti istuutuen lämmittämään jalkojaan.
— Ehkä hän on vähän hermostunut; hänhän peittelee aina tunteitaan niin paljon kuin voi. Minä käyn ylhäällä katsomassa, tarvitseeko hän jotain rauhoittavaa, puheli tohtori päällystakkiaan riisuen.
— Ei, ei, hän on vain väsynyt. Minä kipaisen hänen luokseen, minusta hän ei välitä. Tulen sitten kertomaan, jos jotain on hullusti.
Ja Rose pyrähti pois. Mutta Feben ovi oli kiinni, valoa ei näkynyt sen raoista eikä kuulunutkaan mitään. Hän koputti, mutta kun ei saanut vastausta, meni omaan huoneeseensa miettien:
— Rakkaus kuuluu tekevän ihmiset kummallisiksi; he kai järjestivät koko asian jo vaunuissa ja Febe kulta on juossut miettimään onneaan. Antaa hänen olla rauhassa. Hyvänen aika, Febe! hän huudahti hämmästyen, sillä hänen astuessaan omaan huoneeseensa laulajatar oli siellä toimittamassa ilta-askareitaan ihan tavalliseen tapaan.
— Minä olen odottanut sinua. Missä te niin kauan viivyitte? kysyi Febe kohentaen tulta kuin saadakseen hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.