Rose huomasi heti hänen äänestään, ettei kaikki ollut tolallaan, ja pelkkä silmäys Feben kasvoihin varmisti asian. Kylmä vesisuihku sammutti Rosen onnelliset haaveet; mutta hienotunteisena hän kunnioitti Feben tunteita eikä kysellyt mitään, vaan antoi ystävänsä puhua tai olla vaiti mielensä mukaan.
— Olin niin kiihdyksissä, että tahdoin tehdä pienen kierroksen kuutamossa tyynnyttääkseni hermojani. Oi Febe kulta, kyllä olen iloinen ja ylpeä! Minä ihailen niin sinun rohkeuttasi ja taitoasi ja hienoa käytöstäsi, etten pysty sanomaankaan, kuinka paljon sinusta pidän ja kuinka paljon sinua kunnioitan, hän huudahti antaen niin hellän suukon kalpeille poskille, että ne alkoivat punertaa.
— Kaikki on sinun ansiotasi, ilman sinua pesisin vieläkin lattioita enkä uskaltaisi uneksiakaan tällaisesta, Febe sanoi, mutta äänessä oli muutakin kuin kiitollisuutta.
Rose katsahti Febeen ja sanoi mietteliäästi:
— Ilta taisi olla sinusta yhtä hauska kuin meistä muistakin?
— Se oli elämäni onnellisin ja samalla vaikein, vastasi Febe lyhyesti katsoen poispäin.
— Olisit antanut meidän olla lähelläsi ja auttaa. Sinä taidat olla aika ylpeä, satakieleni.
— Minun täytyy, sillä joskus tuntuu kuin vain se pitäisi minut pystyssä. Febe lopetti äkkiä peläten, että hänen äänensä pettäisi, jos hän jatkaisi. Hetken päästä hän kysyi melkein tylysti:
— Sinun mielestäsi lauloin siis hyvin tänään?
— Kaikkien mielestä. Koko joukko halusi tulla kertomaan sitä sinulle, mutta minä lähetin heidät kotiin; tiesin että olet lopen väsynyt. Ehkei minun olisi pitänyt?