— Sen takia sinä siis olit niin kummallinen, tahdoit mennä yksin ja kielsit meiltä kaikki pienetkin palvelukset, totesi Rose tuntien jo olevansa varma Feben sydämen tilasta.
— Niin, tahdoin tehdä kaiken yksin, ja jos menestyisin, en halunnut olla siitä velkaa edes rakkaimmalle ystävälleni. Tein siinä väärin ja turhamaisesti, ja rangaistukseksi siitä ensimmäinen lauluni epäonnistui. Minua pelotti, Rose! Henkeni oli salpautua, maailma pyöri silmissä ja tuo ihmismeri näytti olevan niin likellä, etten uskaltanut edes katsoa. Ellei kelloa olisi ollut, en tiedä miten olisin läpäissyt, ja kun vihdoin lopetin vähääkään aavistamatta kuinka olin laulanut, näin heti sinun murheellisista kasvoistasi, että olin epäonnistunut.
— Mutta minähän hymyilin, Febe — ihan varmasti, sillä tiesin että se johtui pelosta, vastusti Rose innokkaasti.
— Niin hymyilitkin, mutta se oli sääliä, ei ylpeyttä niin kuin toivoin, ja minä syöksyin pimeään soppeen urkujen taakse valmiina vaikka tappamaan itseni, niin vihainen ja onneton minä olin. Purin hammasta, vääntelin käsiäni ja vannoin, että onnistuisin seuraavalla kerralla tai en laulaisi enää koskaan ainoatakaan säveltä. Olin ihan epätoivoinen kun vuoroni tuli, sillä muistin että hän oli siellä. En oikein tiedä miten se kävi, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut pelkkää ääntä; rupesin laulamaan, koetin unohtaa kaiken muun, paitsi että kaksi ihmistä ei saanut kokea pettymystä, vaikka laulettuani kuolisin.
— Oi Febe, se oli suurenmoista! Minä melkein itkin.
— Entä Archie? kysyi Febe, kasvot puoliksi tuolin käsinojan takana.
— Hän ei sanonut sanaakaan, mutta näin kuinka hänen silmänsä loistivat.
Febe ei vastannut vähään aikaan; hän näytti unohtaneen vähäarvoisemman menestyksensä sen suuren rinnalla, joka seurasi, ja hän näytti lohduttavan kipeätä sydäntään sillä tiedolla, että Rose oli oikeassa.
— Hän lähetti kukat, hän tuli saattamaan minua ja kotimatkalla sain huomata, kuinka väärin oli, että olin hetkeäkään epäillyt häntä. Älä pyydä minua kertomaan siitä, mutta voit uskoa, että olin silloin maailman onnellisin ihminen.
Rose silitteli ääneti kumartunutta päätä miettien, mikä mahtoi olla se salaperäinen tunne, joka liikutti ja kirkasti jokaista, jolle se oli suotu.