Harjatessaan ohutta tukkaa päälaelta Rose johdatteli taitavasti puheen asiaansa kuvaillen, kuinka Archie lähetti Febelle kukkia, kuinka Steve unohti tehtävänsä ja huolehtivainen Archie astui tämän sijaan. Niin pitkälle hän pääsi onnellisesti, ja Plenty-täti oli kiinnostunut, myötätuntoinen ja hyväksyi kaiken, mutta kun Rose lisäsi kuin aivan luonnollisena asiana: — Sitten kotimatkalla Archie tunnusti rakastavansa Febeä, irtosivat harmaat hiukset nykäisten hänen käsistään. Vanha neiti kääntyi kiharat hapsottaen ja huudahti kauhistustaan peittelemättä:
— Ei kai sentään vakavissaan, Rose?
— Kyllä, täti, ihan vakavissaan. Archie ei laske leikkiä sellaisista asioista.
— Taivas varjelkoon! Mitä meidän pitää tehdä?
— Ei mitään! Olemme vain niin iloisia kuin pitääkin ja onnittelemme
Archieta heti, kun hän saa myöntävän vastauksen.
— Tarkoitatko ettei Febe heti suostunut?
— Ei hän suostu ollenkaan, ellemme me toivota häntä yhtä sydämellisesti tervetulleeksi kuin kaikkein hienoimman suvun tytärtä — enkä minä ollenkaan moiti häntä siitä.
— Olen iloinen, että tytöllä on sen verran järkeä. Tietenkään emme voi tehdä niin, ja minua ihmetyttää, että Archie saattaa noin oikopäätä unohtaa, mitä on suvulleen velkaa. Anna minulle myssyni, minun täytyy heti puhua Alecin kanssa. Ja Plenty-täti kietaisi tarmokkaasti tukkansa pieneksi nupuksi päälaelle.
— Puhukin, täti, ja muista, että Febe ei ole aavistanutkaan asiaa kuin vasta ihan hiljattain, ja hän rupesi heti valmistelemaan poislähtöä, pyyteli Rose.
— Hänen olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten. Sanoin jo Myralle, kun näin miten kaunis hänestä oli tullut, että saamme vielä ikävyyksiä. Tässä sitä nyt ollaan, pahemmin ei olisi voinut käydä. Voivoi sentään, miksei nuorilla ole vähääkään järkeä!