Sydämellinen suosionosoitusten myrsky palkitsi hänet paremmin kuin lanttiryöppy, kun hän lopetti ja katseli ympärilleen aivan kuin sanoen:
— Minä koetin parastani.
— Sinähän soitat ihan ensiluokkaisesti, kehaisi Tommy, joka piti
Natia suojattinaan.
— Sinusta tuleekin ensiviulu yhtyeeseeni, lisäsi Franz hyväksyvästi hymyillen.
Rouva Bhaer kuiskasi miehelleen: — Teddy on oikeassa: pojassa on jotakin. Ja herra Bhaer nyökäytti pontevasti päätään, taputti Natia olalle ja sanoi sydämellisesti:
— Sehän meni hyvin, poikaseni. Soitapas nyt jotakin, jota me voimme laulaa.
Poikarukka koki elämänsä onnellisimman ja ylpeimmän hetken, kun hänet johdatettiin kunniapaikalle pianon ääreen ja toiset kokoontuivat hänen ympärilleen eivätkä edes huomanneet hänen kehnoa pukuaan, vaan katselivat häntä kunnioittavasti ja odottivat innokkaina, että hän soittaisi lisää.
He valitsivat laulun, jonka hän tunsi, ja parin väärän aloituksen jälkeen he pääsivät vauhtiin. Huilu, viulu ja piano johtivat poikien kuoroa, joka raikui talovanhuksen jokaista soppea myöten. Se oli liikaa Natille, joka oli heikompi kuin aavistikaan, ja kun loppusävelet häipyivät, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella. Hän päästi viulun käsistään ja kääntyi seinään päin nyyhkyttäen kuin pieni lapsi.
— Rakas lapsi, mikä sinun on? kysyi rouva Bhaer, joka oli laulanut täysin rinnoin ja samalla koettanut estää Robia lyömästä tahtia kengällään.
— Te olette kaikki niin hyviä, ja soitto on niin kaunista, enkä minä kestä sitä, nyyhkytti Nat yskien niin että oli menehtyä.