Natin tuomassa kirjeessä herra Laurence oli kirjoittanut:
"Rakas Jo! Tässä on oikein sinun mieleisesi tapaus. Tämä poikaparka on orpo, sairas ja vailla ystäviä. Hän on ollut katusoittaja, ja tapasin hänet eräästä kellarista suremassa kuollutta isäänsä ja menetettyä viuluaan. Hänessä taitaa olla jotakin ja uskoisin, että me voimme auttaa tätä pikku miestä. Sinä parannat hänen lopen rasittuneen ruumiinsa ja Fritz kohottaa hänen masentuneen mielensä, ja minä puolestani tutkin hänen toivuttuaan, onko hän nero vai vain poika jolla on lahjoja sen verran, että ansaitsee jokapäiväisen leipänsä. Anna hänelle tilaisuus yrittää — minun tähteni.
Poikasi Teddy."
— Tietysti me otamme hänet! sanoi rouva Bhaer luettuaan kirjeen, ja nähtyään Natin hän tunsi heti, että olipa poika nero tai ei, hän oli ennen kaikkea yksinäinen, sairas orporaukka, joka tarvitsi juuri sitä, mitä hän mielellään antoi: kodin ja äidillistä hoivaa.
Rouva ja herra Bhaer tarkkailivat ääneti poikaa; ja resuisista vaatteista, kömpelöstä käytöksestä ja likaisista kasvoista huolimatta he näkivät Natissa paljon miellyttäviä piirteitä. Hän oli laiha ja kalpea kaksitoistavuotias, jolla oli siniset silmät ja korkea otsa takkuisen tukan kätkössä. Kasvoilla käväisi silloin tällöin huolestunut, pelokas ilme, aivan kuin hän olisi odottanut kovia sanoja tai lyöntejä. Hänen herkkä suunsa värähti, kun ystävällinen katse osui häneen, ja lempeä puhe sai hänen silmänsä loistamaan kiitollisuudesta. "Hyvänen aika, poikaparka saa kyllä soittaa viulua päivät päästään, jos vain haluaa", ajatteli rouva Bhaer nähdessään Natin innokkaat ja onnelliset kasvot, kun Tommy jutteli orkesterista.
Niinpä illallisen jälkeen Jo-rouva ilmestyi viulu kädessään kouluhuoneeseen, jonne pojat olivat kerääntyneet hulluttelemaan; vaihdettuaan muutaman sanan miehensä kanssa hän meni Natin luo, joka istui nurkassa katsellen kiinnostuneena ympärilleen.
— Kas tässä, Nat, soitahan meille jotain. Tarvitsemme yhtyeeseen viulunsoittajan, ja sinä sovit siihen varmaan mainiosti.
Hän odotti pojan epäröivän, mutta tämä tarttuikin heti vanhaan viuluun ja käsitteli sitä niin hellän huolellisesti, että ilman muuta näki musiikin olevan hänen intohimonsa.
— Koetan parhaani, oli kaikki mitä hän sanoi, ja sitten hän veti jousella viulun kieliä aivan kuin olisi ollut innokas kuulemaan taas rakkaita säveliä.
Huoneessa oli kova hälinä, mutta kuurona kaikille muille äänille Nat soitti hiljaa itsekseen ja unohti onnessaan koko maailman. Hän soitti yksinkertaisen neekerilaulun, jollaisia katusoittajat esittävät, mutta se tarttui heti poikien korviin, vaiensi heidät ja he pysähtyivät hämmästyneinä ja ihastuneina kuuntelemaan. Vähitellen he siirtyivät lähemmäksi, ja herra Bhaerkin tuli kuuntelemaan Natia, joka oli nyt omassa elementissään ja soitti muista välittämättä. Silmät loistaen ja posket hehkuen hän piteli otteessaan vanhaa viulua ja pani sen hoikilla kiitävillä sormillaan puhumaan kieltä, jota hän rakasti.