— Minusta viulu on paras ja sitä minä osaankin soittaa, sanoi Nat uskoen toiselle suuren salaisuutensa.
— Älä? Tommy tuijotti silmät pyöreinä Natia mukinsa reunan yli. — Herra Bhaerilla on vanha viulu. Saat varmasti soittaa sillä jos haluat.
— Saisinkohan minä? Haluaisin hurjan mielelläni soittaa. Minä näetkös kuljin isän ja yhden toisen miehen kanssa soittelemassa, kunnes isä kuoli.
— Se oli varmaan metkaa, huudahti Tommy innoissaan.
— Ei, se oli kamalaa. Talvella oli kylmä ja kesällä taas kuuma. Minä väsyin; he olivat joskus ilkeitä minulle enkä saanut syödä kyllikseni, ja Nat vaikeni haukatakseen suuntäyden piparkakkua aivan kuin vakuuttuakseen siitä, että vaikeat ajat olivat ohi. Ja sitten hän jatkoi apeana: — Mutta minä pidin pikku viulustani, ja minä kaipaan sitä nyt. Nicolo otti sen minulta, kun isä kuoli, eikä hän halunnut pitää minua enää, koska olin sairas.
— Pääset orkesteriin, jos soitat hyvin. Saat vielä nähdä, että pääset.
— Onko teillä orkesteri? kysyi Nat katse kirkastuen.
— Totta kai! Mainio orkesteri — kaikki poikia; pitävät konsertteja ja muuta. Huomenillalla näet!
Odotusta herättävän ilmoituksensa jälkeen Tommy jatkoi illallistaan ja Nat vaipui onnellisiin mietteisiin täyden lautasensa ääressä.
Rouva Bhaer oli kuullut poikien keskustelun, vaikka näytti kokonaan syventyneen täyttämään mukeja ja hoitelemaan pikku Teddyä, joka oli niin uninen, että pisti lusikan silmäänsä, nuokkui kuin unikko ja vaipui lopuksi syvään uneen pehmeä sämpylä päänsä alla. Rouva Bhaer oli sijoittanut Tommyn Natin viereen, koska tämä rasavilli oli niin mutkaton ja puhelias, että ujotkin vapautuivat hänen seurassaan. Myös Nat tunsi luottamusta Tomiin ja uskoi tälle illallispöydässä monia asioita, jotka valaisivat Jo-rouvalle pojan luonnetta paremmin, kuin jos hän itse olisi puhunut tämän kanssa.