— Minä päästän nämä ukkelit vapaiksi, ei niitä voi pitää täällä sisällä, sanoi Dan silminnähtävästi pahoillaan.
— Kyllä minä hoidan niitä, kunnes sinä paranet, kun vain sanot kuinka. Ne voivat ihan hyvin olla minun kilpikonnasäiliössäni, sanoi Demi, jonka mielestä nämä pikku elävät olivat vielä mielenkiintoisempia kuin hänen omat kilpikonnansa. Niinpä Dan selitti, mitä ravut tarvitsevat ja miten ne elävät, ja Demi lähti viemään niitä uuteen kotiin ja uuteen seuraan.
— Kyllä hän on kiltti, sanoi Dan, laittaessaan huolellisesti ensimmäistä perhosta laatikkoon.
— Niin hänen pitäisi ollakin, hänen hyväkseen on tehty paljon.
— Hänellä on sukulaisia, jotka ovat auttaneet ja neuvoneet häntä.
Minulla ei ole ollut, huokasi Dan.
Entinen aika tuli harvoin hänen mieleensä, mutta nyt hänestä tuntui kuin hän olisi jotenkin jäänyt osattomaksi.
— Minä tiedän sen, ystäväiseni, ja siksi en odotakaan sinulta samaa kuin Demiltä, vaikka hän on nuorempi. Me autamme nyt sinua minkä voimme ja yritämme opettaa sinulle, kuinka ihminen voi itse parhaiten auttaa itseään. Oletko unohtanut, kuinka isä Bhaer neuvoi sinua viime kerralla täällä ollessasi pyrkimään hyväksi ja pyytämään Jumalalta siihen apua?
— En, kuului hyvin hiljaa.
— Haluatko vielä yrittää?
— Haluan, vielä hiljemmin.