SINIVATUKAT
Eräänä elokuun iltapäivänä kalisteltiin huikeasti peltisankoja, juoksenneltiin edestakaisin ja pidettiin tiukkaa vaaria eväistä, sillä pojat laittautuivat retkelle sinivatukoita poimimaan, ja he varustautuivat kuin olisi kysymys vähintään Luoteisväylän etsimisestä.
— No niin, pojat, nyt matkaan niin hiljaa kuin voitte, sillä Rob on turvallisesti poissa tieltä eikä näe teitä, sanoi Jo-rouva sitoessaan Daisyn leveälierisen hatun nauhoja ja napittaessaan suurta sinistä esiliinaa, jonka sisään Nan kokonaan katosi.
Mutta hänen suunnitelmansa ei onnistunut, sillä Rob oli kuullut hälinän, päättänyt hänkin lähteä ja varustautunut senmukaisesti ajattelemattakaan, ettei häntä huolittaisi. Joukko oli pihalla, kun pikku mies marssi alakertaan paras hattu päässään, kädessä korea sanko ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen.
— Voi taivas! Nyt tulee kohtaus, huokasi rouva Bhaer, joka tiesi vanhimman poikansa olevan joskus varsin hankala.
— Minä olen valmis, sanoi Rob asettuen paikoilleen riviin niin autuaan tietämättömänä erehdyksestään, että oli vaikea oikaista häntä.
— Matka on aivan liian pitkä sinulle, kultaseni. Jää sinä kotiin minun seurakseni, aloitti hänen äitinsä.
— Onhan sinulla Teddy. Minä olen jo iso poika ja jaksan kävellä; sinä lupasit, että pääsen mukaan, kun tulen isommaksi, ja nyt minä olen iso, penäsi Rob, ja hänen kasvonsa alkoivat peittyä pilveen.
— Me menemme takaniitylle asti emmekä rupea raahaamaan sinua perässämme, sanoi Jack, joka ei ollut suopea pikkupojille.
— Ei minua tarvitse raahata, minä juoksen ja pysyn mukana. Voi, äiti, anna minun mennä! Minä poimin uuden sankoni täyteen ja tuon kaikki sinulle. Anna nyt, äiti, minä olen kiltti, rukoili Rob katsoen äitiinsä niin onnettomana ja vetoavasti, että tämän sydän alkoi heltyä.