— Mitä sakkoa? kysyi Nat ponnahtaen istualleen, sillä hän oli utelias kuulemaan, mitä tapahtuisi niille onnettomille, jotka eivät totelleet tätä erinomaista ja suopeamielistä koulurouvaa.
— Menettävät ilonsa seuraavalla kerralla, vastasi rouva Bhaer. — Minä annan heille viisi minuuttia aikaa rauhoittua, sitten sammutan valot ja oletan, että järjestys on palautunut. He ovat kelpo poikia ja pitävät kyllä sanansa.
Siltä näyttikin, sillä taistelu loppui yhtä pian kuin oli alkanutkin — enää muutama harhalaukaus ja loppuhuuto, kun Demi sinkautti vielä seitsemännen tyynyn perääntyviin vihollisiin, muutama haaste seuraavaksi kerraksi ja järjestys palautui. Vain satunnainen tirskahdus ja hiljainen sipinä rikkoi hiljaisuuden, joka seurasi lauantai-illan riemua, kun äiti Bhaer suuteli uutta poikaansa ja jätti hänet näkemään onnellisia unia Plumfieldin elämästä.
2
POJAT
Sillä aikaa kun Nat nukkuu virkistävää untansa, kerron teille vähän niistä pojista, joiden joukkoon hän aikanaan herää.
Aloitamme vanhoista ystävistämme. Franz oli pitkä, kuusitoistavuotias poika, tyypillinen saksalainen, tukeva, vaalea ja innokas lukemaan, sen lisäksi vielä taloudellinen, ystävällinen ja musikaalinen. Hänen setänsä valmensi häntä yliopistoon ja hänen tätinsä onnelliseen kotielämään koettaen juurruttaa häneen hyviä tapoja, opettaa häntä rakastamaan lapsia, kunnioittamaan naisia, nuoria ja vanhuksia sekä olemaan avuksi kotona. Hän oli tätinsä oikeana kätenä — luotettava, kohtelias ja kärsivällinen; hän rakasti iloista tätiään kuin äitiä ja äitinä tämä oli koettanutkin olla hänelle.
Emil oli hänen täydellinen vastakohtansa: vilkas, levoton ja rohkea. Pojan mieli teki merille, sillä hänen suonissaan virtasi rauhatonta viikinkiverta. Hänen setänsä lupasi, että hän saisi lähteä täytettyään kuusitoista. Setä pani pojan opiskelemaan merenkulkua ja antoi tälle luettavaksi kertomuksia kuuluisista merisankareista, lisäksi Emil sai läksynsä luettuaan oleilla mielin määrin jokien, purojen ja lammikoiden partailla. Hänen huoneensa oli kuin sotalaivan kajuutta, missä kaikki oli merenkulkuun liittyvää, sotilaallista ja mainiossa järjestyksessä. Kapteeni Kid oli hänen sankarinsa, ja hänen suurin huvinsa oli pukeutua tuon herrasmies-merirosvon tavoin ja hoilata täyttä kurkkua verenhimoisia merimieslauluja. Hän tanssi pelkkiä merimiestansseja, huojui kävellessään ja käytti merimieskieltä niin paljon kuin setä suinkin salli. Pojat sanoivat häntä 'Kommodoriksi' ja olivat ylpeitä hänen laivastostaan, joka täytti lammen ja kärsi haaksirikkoja, jotka olisivat lannistaneet päällikön kuin päällikön — mutta eivät merimieheksi vihkiytynyttä poikaa.
Demi oli niitä lapsia, joiden selvästi huomaa saaneen viisaan ja hellän kasvatuksen, niin että heistä kehittyy henkisesti ja ruumiillisesti sopusuhtaisia. Hänen käytöksensä oli miellyttävää ja luontevaa, jollaisen vain hyvä kotikasvatus voi pojalle antaa: äiti oli hoivannut hänen rakastavaa, vilpitöntä sydäntään, isä pitänyt huolen hänen ruumiillisesta kunnostaan valvomalla, että hän sai monipuolista ruokaa, kylliksi lepoa ja liikuntaa, kun taas isoisä oli kehittänyt hänen ymmärrystään rasittamatta häntä kuitenkaan pitkillä vaikeilla tehtävillä tai ulkoaopituilla tiedoilla. Hän sai tiedon portit avautumaan Demille yhtä luonnollisesti ja vaivattomasti kuin aurinko saa ruusun puhkeamaan kukkaan.
Demi ei suinkaan ollut mallilapsi, mutta hänen virheensä eivät olleet pahinta laatua. Hän oli hiljainen, omituinen poika, samalla vakava ja hilpeä, eikä hän ollut lainkaan tietoinen poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan ja hauskasta ulkonäöstään, vaikka hän itse olikin heti valmis ihailemaan toisten älykkyyttä ja kauneutta. Kirjoista hän piti kovasti ja oli täynnä merkillisiä päähänpistoja, joita voimakas mielikuvitus ja terävä äly ruokkivat. Hänen vanhempansa koettivat saada nuo piirteet tasapainoon hyödyllisen tiedon ja terveellisen seuran avulla.