Niinpä Demi oli sijoitettu Plumfieldiin, ja hän menestyi siellä niin erinomaisesti, että Meg, John ja isoisä olivat tyytyväisiä ja tunsivat tehneensä oikein. Toisten poikien seura toi esiin hänen käytännölliset puolensa, se piristi häntä henkisesti ja karisti pois ne somat hämähäkinverkot, joita hän niin mielellään kehräsi pienessä päässään. Hän järkytti äitiään, kun hän kotona käydessään paiskeli ovia, sanoi pontevasti "hittovie" ja vaati pitkävartisia, paksupohjaisia kenkiä, jotka "kolisevat kuin isän kengät". Mutta John iloitsi pojastaan, nauroi hänen purkauksilleen, hankki hänelle saappaat ja sanoi tyytyväisenä:
— Hän kehittyy hyvään suuntaan; anna hänen kolistella. Haluan että pojastani tulee miehekäs, eikä tuollainen tilapäinen rehvakkuus häntä suinkaan vahingoita. Voimme vähitellen hioa hänen tapojaan; ja mitä oppimiseen tulee, hän kyllä noukkii tiedonjyviä kuin kyyhkynen herneitä. Älä siis kiirehdi häntä.
Daisy oli niin aurinkoinen ja viehättävä tyttö kuin ajatella saattaa, ja hänessä oli jo nupullaan monia naisellisia ominaisuuksia, sillä hän oli lempeän äitinsä kaltainen ja iloitsi kotiaskareista. Hänellä oli kokonainen nukkeperhe, jota hän hoiteli mallikelpoisesti. Eikä hän tullut toimeen ilman ompelukoria ja käsitöitä; hän kirjailikin niin sievästi, että Demi usein veti nenäliinansa esiin näyttääkseen hänen kauniita ompeluksiaan, ja Josy-vauvallakin oli flanellinen alushame, jonka Daisy-sisar oli kauniisti kirjaillut. Daisy puuhaili mielellään astiakomerossa, täytti suola-astioita ja asetteli lusikat suoraan ruokapöydässä. Joka päivä hän lakaisi olohuoneen ja pyyhki pölyt tuoleilta ja pöydiltä. Demi kutsui häntä Apu-Liisaksi, mutta oli mielissään, kun Daisy piti hänen tavaransa järjestyksessä, helpotti vikkelillä sormillaan häntä kaikenlaisissa töissä ja auttoi häntä läksyjen luvussa, sillä he pysyivät tasaväkisinä ajattelemattakaan ryhtyä kilpailemaan toistensa kanssa.
Heidän keskinäinen kiintymyksensä säilyi lujana eikä kukaan olisi voinut saada Demiä luopumaan hellästä käytöksestään Daisyä kohtaan. Hän taisteli rohkeasti sisarensa puolesta eikä voinut ymmärtää, mikseivät pojat olisi saaneet suoraan sanoa, että rakastivat siskojaan. Daisy jumaloi veljeään — tämä oli hänen mielestään maailman ihmeellisin poika, ja joka aamu hän aamutakkisillaan juoksi koputtamaan Demin ovelle ja sanoi äidillisesti: — Nousehan jo, pian on aamiaisaika, ja tässä on sinun puhdas kauluksesi.
Rob oli tarmokas pojan vesseli, joka näytti keksineen ikiliikkujan salaisuuden, sillä hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Onneksi hän ei ollut pahankurinen eikä kovin rohkeakaan. Siksi hän ei aiheuttanut pahoja hankaluuksia, keikkui vain isänsä ja äitinsä välillä kuin pieni uuttera heiluri tikittäen lakkaamatta, sillä Rob oli auttamaton lörppökieli.
Teddy oli liian nuori näytelläkseen kovin tärkeätä osaa Plumfieldin elämässä, mutta hänellä oli oma pieni tehtävänsä, jonka hän täytti loistavasti. Jokainen tunsi tarvitsevansa joskus helliteltävää, ja Teddy oli aina valmis palvelukseen, koska suukot ja halimiset olivat erityisesti hänen makuunsa. Jo-rouvaa näki harvoin ilman kuopustaan, ja siksi tämän pikku sormet olivat mukana jokaisessa Plumfieldin keitoksessa, ja toiset pitivät sitä asiaan kuuluvana, koska heidän mielestään juuri Plumfieldin lapset antoivat elämälle oikean värin.
Dick Brown ja Adolf eli Doll Pettingill olivat molemmat kahdeksanvuotiaita. Doll änkytti pahasti, mutta oli vähitellen pääsemässä vaivastaan, sillä kukaan ei saanut pilkata häntä, ja herra Bhaer koetti parantaa vikaa opettamalla häntä puhumaan hyvin hitaasti. Doll oli kiltti pieni poika, mutta ei mitenkään erikoisen lahjakas. Kuitenkin hän menestyi Plumfieldissa, selvisi hyvin päivittäisistä velvollisuuksistaan, eikä koskaan riehaantunut yli äyräitten.
Dick Brownin onnettomuus oli kyssäselkä, mutta hän kantoi kuormansa niin reippaasti, että kerran Demi kysyi erikoiseen tapaansa: — Tekeekö kyttyrä ihmiset kilteiksi? Jos tekee, niin minäkin tahtoisin sellaisen. Dick oli aina iloinen ja koetti parhaansa mukaan olla toisten poikien kaltainen, sillä rujoudestaan huolimatta hänellä oli sisua. Tullessaan Plumfieldiin hän oli arka vammastaan, mutta oppi pian unohtamaan sen, sillä kukaan ei uskaltanut viitata siihen sen jälkeen kun herra Bhaer oli rangaissut yhtä poikaa, joka oli nauranut Dickille.
— Jumala ei välitä; minä itse olen suora, vaikkei selkäni olekaan, nyyhkytti Dick silloiselle kiusanhengelleen. Sitä ajatusta vaalien Bhaerit saivat hänet uskomaan, että ihmisetkin pitivät hänestä välittämättä hänen ulkonaisesta vammastaan.
Kerran eläintarhaa leikittäessä joku kysyi: — Mikä eläin haluat, olla, Dick?