Jo-rouva ymmärsi hyvin Nania, mutta koetti pitää aisoissa tytön kuohahtelevaa vapaudenhalua, sillä — niin hän selitti — ihmisen on opittava mielenmalttia ja itsehillintää, ennen kuin hän osaa oikein käyttää vapauttaan. Nöyrinä hetkinään Nan oli samaa mieltä, ja ohjaajiensa hyvässä vaikutuspiirissä hän kehittyi päivä päivältä. Tyttö julisti luopuvansa entisistä tulevaisuudenpäätöksistään, hän ei aikonut enää koneenkäyttäjäksi tai sepäksi vaan maanviljelijäksi; puutarhatyöstä tulikin harrastus, johon hän saattoi puskea patoutuneen toiminnanhalunsa ja tarmonsa. Mutta täydellisesti ei tämäkään puuha häntä tyydyttänyt, sillä meiramit ja salviat olivat mykkiä eivätkä voineet kiittää vaalijaansa. Nan halusi helliä ja hoivata ihmisiä ja oli ikionnellinen, kun pikkupojat ryntäsivät kuhmuineen ja haavoineen hänen luokseen pyytämään, että hän 'parantaisi' kipeän kohdan.
Huomatessaan tytön taipumuksen Jo-rouva keksi pyytää sairaanhoitajatarta neuvomaan Nania, niin että tämä oppi kunnollisesti käsittelemään sairaita ja antamaan ensiapua. Pojat alkoivat kutsua Nania tohtoriksi, ja tyttö oli puuhaan niin innostunut, että Jo-rouva sanoi miehelleen:
— Nyt minä tiedän, mikä tuosta lapsesta voi tulla. Hän haluaa jo nyt tehdä työtä toisten hyväksi, ja ellei hän saa siihen tilaisuutta, hänestä tulee pisteliäs, kiukkuinen ja tyytymätön ihminen. Me emme saa vangita hänen levotonta mieltään, vaan hänelle täytyy antaa puuhaa, josta hän pitää, ja meidän on vähitellen saatava Nanin isä suostumaan siihen, että tyttö saa aikanaan mennä opiskelemaan lääketiedettä. Hänestä tulee erinomainen lääkäri, sillä hän on rohkea, lujahermoinen ja helläsydäminen ja rakastaa kaikkia heikkoja ja kärsiviä.
Aluksi herra Bhaer vain hymyili, mutta lupasi pitää asian mielessään. Nan sai hoidettavakseen puutarhan lääkekasvit, ja herra Bhaer antoi hänen kokeilla niitä pikku sairauksiin, joita lapsilla silloin tällöin oli. Nan oppi nopeasti, oli järkevä ja niin innokas, että opettaja saattoi hyvinkin uskoa vaimonsa ennustuksen kerran toteutuvan.
Tätä kaikkea Nan ajatteli tuona päivänä istuessaan raidan oksalla, kun Daisy sanoi lempeästi:
— Minusta on hauskaa tehdä taloustöitä, ja minä aion hoitaa Demin kotia sitten kun me olemme isoja.
Nan vastasi päättävästi:
— Minulla ei ole veljeä enkä minä halua ollenkaan hosua taloustöissä. Minä tahdon saada toimiston, jossa on kauheasti pulloja ja laatikoita ja huhmareita, joissa voi sekoittaa lääkkeitä, ja minä ratsastan hevosella ympäri sitomassa ja parantamassa sairaita. Se on varmasti hirveän hauskaa.
— Uh! Kuinka sinä voit sietää noita pahanhajuisia voiteita ja inhottavia pulvereita? Tai ajattele nyt risiiniöljyä ja sennaa! huudahti Daisy väristen.
— Eihän minun itseni tarvitse niitä ottaa, niin että mitä siitä.
Mutta ne tekevät ihmisille hyvää ja minä tahdon parantaa heitä.
Minun salviateeni paransi äiti Bhaerin pään ja humalauutteeni Nedin
hammassäryn viidessä tunnissa. Siitä näet!