Dan oli niin hämmästynyt, että lehahti yhtä punaiseksi kuin sahviaanilaatikko ja mumisi vain: — Kiitos pojat! kopeloidessaan lahjaansa auki. Mutta kun hän näki, mitä se sisälsi, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tarttui kauan kaipaamaansa kalleuteen. Hän oli niin haltioissaan, että kaikki olivat tyytyväisiä.
— Loistokappale! Olette totisesti kunnon kavereita, kun annoitte minulle tämän. Juuri tällaista minä olen toivonut. Annas kun puristan kättäsi, Tommy!
Monta kättä ojennettiin ja kädenpuristukset olivat sydämellisiä, sillä pojat olivat riemuissaan Danin ilosta ja kokoontuivat hänen ympärilleen juttelemaan kauniista lahjasta. Kesken puheensorinan Dan huomasi Jo-rouvan, joka seisoi iloisen näköisenä piirin ulkopuolella.
— Minulla ei ole osaa eikä arpaa asiassa. Pojat ovat keksineet lahjan ihan itse, hän sanoi vastaukseksi Danin katseeseen, joka näytti kiittävän häntä tästä onnellisesta hetkestä. Dan hymyili, ja Jo-rouva ymmärsi äänensävyn merkityksen, kun poika sanoi:
— Te se olette kuitenkin. Työntyen poikajoukon läpi hän ojensi ensin kätensä Jo-rouvalle ja sitten herra Bhaerille, joka tyytyväisyydestä myhäillen katseli joukkoaan. Sanaakaan ei lausuttu, mutta he tunsivat mitä hän halusi sanoa, ja pikku Teddy ilmaisi heidän ilonsa, kun hän isänsä sylistä kurottuen otti Dania kaulasta ja lepersi:
— Minun Danny on kiltti!
— Hei, Dan, näytä nyt taikalasillasi niitä komeita solu… mitä ne olivatkaan, pyysi Jack, joka tunsi olonsa hankalaksi ja olisi puikahtanut ulos, ellei Emil olisi häntä pidättänyt.
— Vilkaisepas tuota, niin kuullaan mitä tuumit, sanoi Dan onnellisena, kun sai näyttää mikroskooppiaan.
Hän pani sen kovakuoriaisen päälle, joka sattui olemaan pöydällä, ja
Jack kumartui tarkastelemaan sitä. Jackin silmät pyöristyivät.
— Voi veljet, mitkä väkäset! Nyt minä ymmärrän, miksi koskee niin vietävästi, kun tuollainen ötökkä pääsee tarraamaan kiinni.