— Mitä! Enhän minä osaa kertoa juttuja, Silas sanoi, laski puut sylistään ja valmistautui lähtemään huoneesta. Mutta pojat piirittivät hänet, veivät hänet väkisin istumaan ja vaativat tarinaansa, kunnes hyväntahtoinen jättiläinen myöntyi.

— Minä en tiedä kuin yhden ainoan jutun, ja sekin on hevosesta, hän sanoi hyvillään huomionosoituksesta.

— Kerro se! huusivat pojat.

— Olkoon menneeksi, aloitti Silas keikauttaen tuolinsa nojalleen seinää vasten ja työntäen peukalot liiviensä hiha-aukkoihin.

— Minä jouduin sodan aikana rakuunarykmenttiin ja ehdin olla mukana monessa kahakassa. Minun hevoseni, Majuri, oli mainio elukka, ihan kuin joku ihminen. Ei se mikään silmän ruoka ollut, mutta niin viisasta, kestävää ja lempeää luontokappaletta en ole toista nähnyt. Kun ensimmäisen kerran jouduttiin taisteluun, se antoi minulle opetuksen, jota en hevillä unohda ja sen minä nyt kerron teille. Te pojat ette tiedä, millaista on taistelun aikana, sitä melskettä ja kiirettä ja kamaluutta ei osaa kuvatakaan. Mutta sen tunnustan suoraan, että olin ensimmäisissä kahakoissa niin pyörällä päästäni, etten ymmärtänyt yhtään mitään. Meidät oli komennettu hyökkäykseen, ja niin sitä mentiin päätä pahkaa eteenpäin kuin paremmatkin, eikä meillä ollut aikaa jäädä katselemaan kentälle jääviä. Minä sain kuulan käsivarteeni ja putosin satulasta — en tiedä miten, mutta sieltä minä vain löysin itseni parin kolmen haavoittuneen ja kaatuneen joukosta, ja toiset jatkoivat matkaa. No, minä nousin pystyyn ja tähyilin Majuria, sillä tunsin saaneeni kylliksi koko touhusta. En nähnyt hevosta missään ja aioin juuri lähteä jalan leiriin, kun kuulin tutun hirnahduksen. Katsoin ympärilleni ja siellä Majuri seisoi kaukana minua odottamassa ja näytti ihmettelevän, miksi olin jäänyt jälkeen. Vihelsin ja se juosta hölkytti luokse tottelevaisesti. Minä kompuroin sen selkään niin hyvin kuin kykenin, vasemmasta kädestä kun juoksi veri virtanaan, ja aioin lähteä leiriin, sillä olin kurja ja pehmeä kuin vanha rätti, ensimmäinen taistelu kuulemma usein vie miehen sellaiseksi. Mutta Majuripa olikin meistä kahdesta urhoollisempi, eikä se suostunut lähtemään takaisin, ei sitten millään. Se hyppi ja tanssi ja korskui ja käyttäytyi ihan kuin ruudin savu olisi tehnyt sen villiksi. Minä yritin ja yritin, mutta kun se ei antanut periksi, minun oli pakko antaa. Ja mitä luulette sen sisupussin tehneen? Se kääntyi, lähti täyttä laukkaa takaisin ja hyökkäsi tulisimpaan taisteluun!

— Olipa hevonen! innostui Dan, ja toisetkin pojat unohtivat omenat ja kastanjat.

— Minä häpesin kuollakseni, jatkoi Silas lämmeten muistoistaan. — Ja olin äkäinen kuin ampiainen, unohdin haavani, syöksyin mukaan ja hyökkäsin kuin villitty, kunnes meikäläisten keskelle lensi kranaatti, joka teki kauheata jälkeä. Meni siinä minultakin tolkku, ja kun heräsin, oli taistelu ohi ja Majuri makasi vierelläni vallilla pahemmin haavoittuneena kuin minä. Minulta oli jalka poikki ja olin saanut sirpaleen olkapäähän. Mutta minun hyvän kumppanini laita oli paljon huonommin. Se kirottu ammus oli repinyt Majurilta toisen kyljen auki.

— Voi Silas, mitä sinä silloin teit? huudahti Nan työntyen järkyttyneenä lähelle kertojaa.

— Minä hivuttauduin likemmäksi ja koetin tukkia sen verenvuotoa niillä räsyillä, joita yhdellä kädellä sain revityksi vaatteistani. Mutta ei siitä ollut apua, se makasi ja valitti hirveissä tuskissa ja katsoi minua niin luottavasti silmiin, etten kestänyt sitä enää. Autoin minkä saatoin, ja kun päivä kävi yhä kuumemmaksi, sen kieli työntyi ulos suusta. Minä yritin mennä hakemaan vettä purosta vähän matkan päästä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun olin itsekin vaivainen; koetin sitten vain löyhytellä sitä hatullani. Kuunnelkaahan nyt, mitä sanon, ja kun kuulette puhuttavan jaloudesta, niin muistakaa tätä. Siinä lähellä teki haavoittunut vihollinen kuolemaa, sillä kuula oli mennyt miehen keuhkojen läpi. Minä tarjosin poloiselle edes nenäliinaa otsalle siinä kauheassa paahteessa, ja hän kiitti ystävällisesti, sillä semmoisessa tilanteessa ei katsota mille puolelle toinen kuuluu, vaan autetaan jos voidaan. Miehellä oli itsellään kovat tuskat, mutta kun hän näki, miten paha minun oli olla Majurin takia ja miten koetin auttaa sitä, hän kohottautui ja anoi: "Minun kenttäpullossani on vettä, ota se, vaikkei se enää autakaan", ja heilautti pullon minulle. En olisi ottanut sitä, mutta minulla sattui taas olemaan tilkka viinaa ja sain hänet juomaan sen. Se teki hyvää ja virkisti minuakin aivan kuin olisin itse ottanut lääkettä.

Ja Silas lakkasi puhumasta, aivan kuin olisi vieläkin nauttinut silloisesta hyvänolontunteesta, kun hän ja hänen vihollisensa unohtivat vihan ja auttoivat veljinä toisiaan.