— Kerro vielä Majurista, pyysivät pojat kärsimättöminä.
— Minä kaadoin veden sen polttavalle kielelle, ja jos ikinä jokin luontokappale on näyttänyt kiitolliselta, niin Majuri totisesti näytti. Mutta paljon ei vedestä ollut apua, sillä hevosparka kitui kauheissa tuskissa, enkä minä lopulta enää kestänyt sitä. Se oli julmaa, mutta tein sen säälistä ja tiedän, että Majuri antoi minulle anteeksi.
— Mitä sinä sitten teit? kysyi Emil, kun Silas lopetti syvään huokaisten. Ja ukon jäykillä kasvoilla oli sellainen ilme, että Daisy meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen polvelleen.
— Minä ammuin sen.
Kuulijat värähtivät järkytyksestä, sillä Majuri oli heidän silmissään sankari, ja sen surullinen loppu riipaisi heitä kaikkia.
— Niin, minä ammuin sen ja päästin sen kärsimyksistä. Minä taputin sitä ja sanoin sille: "Hyvästi, ystävä!" Sitten asetin sen pään nurmelle, katsoin vielä kerran sitä silmiin ja laskin kuulan sen pään läpi. Se ei vavahtanutkaan, niin kohdalleen minä osuin. Kun se sitten oli hiljaa eikä enää valittanut, olin iloinen. En tiedä pitäisikö minun hävetä, mutta sitten panin käteni sen kaulaan ja ulisin ääneen kuin lapsi. Sellainen vouhka minä olin.
Silas veti hihan silmilleen yhtä liikuttuneena Daisyn nyyhkytyksistä kuin uskollisen Majurin muistosta.
Kukaan ei puhunut vähään aikaan, sillä kertomus tehosi kuulijoihin.
— Sellaisen hevosen minäkin haluaisin, mutisi Dan.
— Kuoliko se vihollinen myös? kysyi Nan huolissaan.