— Katso, Rob, muutamat ihmiset Englannissa eivät pitäneet kuninkaasta tai sitten he jostain muusta syystä astuivat laivoihin ja purjehtivat tähän maahan. Maa oli täynnä intiaaneja, karhuja ja muita petoja, ja he elivät kauppa-asemilla, ja ne olivat kauheita aikoja.
— Karhuilleko? kysyi Rob kiinnostuneena.
— Ei, vaan niille pyhiinvaeltajille, sillä intiaanit kiusasivat heitä. Eikä heillä ollut tarpeeksi ruokaa, ja kirkossakin heillä piti olla pyssyt, ja monia kuoli, ja he astuivat laivoistaan maihin eräällä kalliolla, jonka nimi on Plymouthin luola, ja Jo-täti on käynytkin siellä. Mutta pyhiinvaeltajat tappoivat kaikki noidat ja olivat oikein hyviä. Muutamat minun esi-isistänikin olivat retkillä mukana. He ovat keksineet kiitosjuhlan, jota me aina vietämme, ja minä pidän siitä. Saisinko lisää kalkkunaa.
— Demistä taitaa tulla historioitsija, sanoi Fritz-setä katsellen naurusilmin vaimoaan, kun tämä antoi pyhiinvaeltajaisien jälkeläiselle kolmannen kimpaleen kalkkunaa.
— Minä luulin, että kiitosjuhlassa saa syödä niin paljon kuin ikinä jaksaa. Mutta Franz sanoo, että pitääkin olla varovainen, sanoi Pumppu kärsivän näköisenä.
— Franz on oikeassa, hillitse siis itsesi ja ole kohtuullinen, muuten et voi olla mukana suuressa yllätyksessä, sanoi Jo-rouva.
— Kyllä minä siitä pidän huolen. Mutta kaikki syövät tänään kauheasti ja minäkin söisin enkä välittäisi yhtään olla kohtuullinen, sanoi Pumppu sen harhakäsityksen vallassa, että kiitosjuhlana on syötävä haljetakseen, vaikka kuinka saisi vatsakipuja ja päänsärkyä.
— Ja nyt, pyhiinvaeltajat, keksikää jotain rauhallista ajankulua teehen asti, sillä teillä tulee olemaan kylliksi jännitystä illalla, sanoi Jo-rouva, kun he pitkän ajan perästä nousivat pöydästä.
— Minä taidan viedä koko joukon ajelulle. Ja sinä voit levätä sen aikaa, muuten olet illalla ihan uuvuksissa, lisäsi herra Bhaer.
Niin pian kuin hatut ja takit saatiin päälle, pakattiin isot perhevaunut täyteen väkeä ja lähdettiin pitkälle ajelulle. Jo-rouva jäi kotiin lepäämään ja lopettelemaan rauhassa askareitaan.