— Se on salaisuus. Ja niin hauska, että surkuttelen teitä, kun ette vielä tiedä sitä, sanoi Demi, joka oli tullut äidin luo selittämään salaisuutta, kun se ilmestyisi.
Jo-rouva oli kantanut kähäräpään pois Laurie-herran suureksi iloksi, ja molemmat isät olivat menehtyä uteliaisuudesta.
Vihdoin kovan rapinan, takomisen ja ohjaajan äänekkäitten määräysten jälkeen alkoi kuulua hiljaista soittoa ja esirippu avautui; näyttämöllä istui Bess ruskean pahvitakan edessä. Hän oli suloinen pikku Tuhkimo. Vaalea tukka ympäröi somia kasvoja, harmaa puku oli repaleinen, pienet kengät lopen kuluneet ja koko tyttö niin maailman murjoman näköinen, että yleisö nauroi kyynelet silmissä. Hän istui hiljaa paikoillaan, kunnes kuului kuiskaus:
— Nyt!
Silloin hän huoahti ja sanoi: — Voi, minä tahdon mennä tanffiaifiin! niin luontevasti, että hänen isänsä taputti raivokkaasti käsiään ja äitinsä taas virkahti:
— Kultaseni!
Nämä sopimattomat tunteenilmaukset saivat Tuhkimon unohtamaan itsensä ja päätään pudistaen hän huuteli: — Ette te saa puhua minulle!
Hiljaisuus palasi silmänräpäyksessä, ja nyt kuului, kun seinään lyötiin kolme kertaa. Tuhkimo näytti hämmästyneeltä, ja ennen kuin hän muisti sanoa: "Mitä se on?" pahviuunin takaosa avautui kuin ovi ja hieman vaikeasti sieltä tunkeutui sisään haltijakummi hiippalakkeineen. Se oli Nan, jolla oli punainen kauhtana, myssy päässä ja kädessä sauva.
— Sinä saat mennä tanssiaisiin, ystäväni, hän sanoi topakasti ja heilautti sauvaansa.
— Mutta finun pitää muuttaa minut ja antaa kauniit vaatteet, vastasi
Tuhkimo tarttuen ruskeaan esiliinaansa.