— Ei, kun sinun pitää sanoa: "Miten minä tällaisissa ryysyissä voin mennä?" sanoi haltijakummi omalla äänellään.
— Ai, niin pitikin! Ja prinsessa sanoi vuorosanansa, eikä niiden unohtuminen häirinnyt häntä hiukkaakaan.
— Minä muutan ryysysi loistavaksi puvuksi, koska sinä olet hyvä, sanoi haltijakummi näyttämöäänellä ja avasi samalla äkkiä ruskean esiliinan napit paljastaen ihanan näyn.
Prinsessa oli tosiaan kyllin kaunis pannakseen pikku prinssien päät pyörälle, sillä hänen äitinsä oli pukenut hänet kuin hovinaisen ruusunpunaiseen silkkipukuun, jossa oli pitkä laahustin ja johon oli pistelty sinne tänne pieniä kukkakimppuja. Haltijakummi pani hänen päähänsä kruunun, jossa heilui valkoisia ja vaaleanpunaisia sulkia, ja antoi hopeapaperikengät hänen jalkaansa.
Prinsessa nousi seisomaan ja kohotellen helmojaan näytteli kenkiä ylpeänä: — Eivätkö ne olekin kiiltävät? Hän oli niin ihastunut kenkiinsä, että häntä oli vaikea saada syventymään taas osaansa ja sanomaan: — Mutta minulla ei ole vaunuja, kummitäti.
— Katsohan! Nan heilutti sauvaansa niin innokkaasti, että oli lyödä kruunun prinsessan päästä.
Silloin päästiin näytelmän huippukohtaan. Ensin nähtiin nuoran läiskähtävän lattiaan, sitten se kiristyi nykäisten, kun Emilin ääni huusi:
— Hei — ho hoi!
— Hiljaa, tpruu, hiljaa! mörähti Silas vastaukseksi.
Yleisö purskahti nauramaan, sillä esille tuli neljä isoa rottaa, joilla oli vaappuvat jalat ja omituinen häntä, mutta pää mustine silmineen erehdyttävän luonnollinen. Ne vetivät, tai olivat vetävinään, loistavia kurpitsavaunuja; jättiläiskurpitsan puolikas oli nostettu Teddyn vaunuihin ja maalattu yhtä kirkkaan keltaisiksi kuin nekin.