— Osaanko? Nat oli hyvin epäuskoisen näköinen.
— Varmasti. Ensiksikin sinä osaat hillitä itsesi, kun taas Jack, joka on nopea laskemaan, ei osaa. Se on suurenmoinen asia, ja olet tainnut oppia sen hyvin. Lisäksi sinä osaat soittaa viulua, jota toiset pojat eivät osaa, vaikka kuinka haluaisivatkin. Mutta parasta on se, että sinä todella haluat oppia, ja se on jo puoli voittoa. Aluksi kaikki tuntuu vaikealta ja joskus ehkä mielesi masentuu, mutta aherra sitkeästi, silloin asiat käyvät sitä helpommiksi mitä pitemmälle pääset.
Natin kasvot olivat kirkastuneet.
— Minä pystyn kyllä hillitsemään itseni — sen isän selkäsaunat opettivat minulle, ja osaan soittaa viulua, vaikka en tiedäkään, missä Biskaijan lahti on, hän ajatteli huojentuneena. Ääneen hän sanoi niin pontevasti, että Demikin kuuli:
— Minä haluan oppia ja yritän parastani. En ole ikinä käynyt koulua, mutta se ei ole minun syyni. Ja varmasti opin, elleivät pojat naura minulle. Te ja rouva Bhaer olette kilttejä.
— He eivät saa nauraa sinulle. Ja jos he vain nauravat, niin minä — minä — kiellän heitä, huudahti Demi unohtaen kokonaan missä oli.
Luokan kertotaulu pysähtyi seitsemän kertaa yhdeksään, ja kaikki kohottivat katseensa nähdäkseen, mitä oli tekeillä.
Herra Bhaer ajatteli, että lähimmäisen auttaminen oli tärkeämpää kuin kertotaulu, ja siksi hän kertoi heille Natista niin vetoavasti, että hyväsydämiset pojat lupasivat kuorossa auttaa häntä ja olivat ylpeitä, kun heitä pyydettiin jakamaan tietojaan pojalle, joka soitti niin erinomaisesti viulua.
Tästä hetkestä Natin ja poikien välillä vallitsi hyvä yhteisymmärrys, ja Natilla oli enää vähän esteitä, joita vastaan hänen tuli ponnistella, sillä kaikki auttoivat häntä ilomielin kipuamaan opin tikapuita.
Mutta Nat oli vielä liian heikko uppoutumaan koulukirjoihin. Niinpä rouva Bhaer keksi hänelle muuta ajanvietettä siksi ajaksi, kun toiset lukivat läksyjään. Mutta puutarha oli Natin paras lääke, ja hän möyri siellä kuin maamyyrä, muokkasi pienen maatilkkunsa, kylvi siihen papuja, seurasi tarkasti sirkkalehtien kehittymistä ja iloitsi jokaisesta vihreästä lehdestä ja hennosta varresta, joka versoi lämpimässä kevätsäässä. Koskaan ei ole puutarhaa huolellisemmin kitketty; herra Bhaer suorastaan pelkäsi, etteivät taimet pääsisi lainkaan kehittymään, kun Nat alituisesti myllersi kylvöksellään. Siksi hän antoi pojalle helppoa työtä kukkatarhassa tai mansikkamaalla, ja sielläkin Nat ahersi hyräillen kuin mehiläinen.