— Tällaisesta sadosta minä pidän eniten, sanoi rouva Bhaer nipistäen Natin pyöristyvää, punaista poskea tai taputtaen hänen hartioitaan, jotka terveellisen työn ja hyvän ravinnon voimistuttamina vähitellen suoristuivat päästyään kerran köyhyyden raskaasta taakasta.
Demi oli Natin ystävä, Tommy hänen suojelijansa ja Daisy hänen lohduttajansa kaikissa murheissa, sillä vaikka he olivatkin nuorempia kuin Nat, tämä oli niin arka ja ujo, että viihtyi hyvin heidän seurassaan, kun taas vanhempien poikien rajuja leikkejä hän suorastaan pelkäsi. Herra Laurence ei unohtanut Natia, vaan lähetti tälle vaatteita, kirjoja ja ystävällisiä terveisiä ja tuli silloin tällöin katsomaan, kuinka hänen poikansa menestyi ja otti tämän mukanaan kaupunkiin konserttiin. Silloin Nat aina tunsi olevansa seitsemännessä taivaassa, sillä hän pääsi herra Laurencen suureen taloon, näki hänen kauniin vaimonsa ja keijumaisen tyttärensä, söi hyvän päivällisen ja tunsi olonsa niin mukavaksi, että puhui ja uneksi siitä vielä monta päivää ja yötä jälkeenpäin.
Koska Bhaerien mielestä oli sääli, että tässä aurinkoisessa maailmassa, joka oli täynnä hauskoja, mukavia asioita, oli niin paljon haikeita lapsen kasvoja, tyhjiä käsiä tai yksinäisiä pikku sydämiä, joiden ilahduttamiseksi ei paljon vaadittu, he olivat keränneet kaikki löytämänsä murut ruokkiakseen nälkäistä varpusparveaan. Itse he eivät olleet rikkaita muussa kuin lähimmäisenrakkaudessa. Monet Jo-rouvan ystävät lähettivät hänelle leluja, joihin heidän omat lapsensa olivat kyllästyneet. Niiden korjaamisesta Nat löysi mieleisensä tehtävän. Hänen hoikat sormensa tekivät siistiä ja huolellista työtä, ja hän vietti monta sateista iltapäivää paikkaamalla huonekaluja, eläimiä ja pelejä Daisyn ommellessa sillä aikaa kuluneille nukeille vaatteita. Sitä mukaa kun lelut saatiin korjatuksi, ne pantiin huolellisesti erityiseen laatikkoon, josta ne joulupuun ympärillä jaettiin naapuriston köyhille lapsille.
Demi ei koskaan väsynyt lukemaan ja selittämään Natille mielikirjojaan, ja he viettivät monta hauskaa hetkeä vanhassa raidassa ahmien "Robinson Crusoeta", "Tuhannenyhden yön tarinoita" ja monia muita kuolemattomia kertomuksia, jotka ovat ihastuttaneet lapsia vuosisadasta toiseen. Natille avautui kokonaan uusi maailma. Hän halusi tietää, kuinka kertomus jatkui, ja se kannusti häntä, niin että hän ennen pitkää osasi lukea siinä kuin toisetkin. Hän oli niin ylpeä uudesta taidostaan, että hänestä uhkasi tulla samanlainen kirjatoukka kuin Demi.
Natille tapahtui odottamatta toinenkin miellyttävä asia, josta hänelle oli hyötyä. Monet pojista "ansaitsivat", kuten he sanoivat, sillä enimmäkseen he olivat köyhiä, ja Bhaerit innostivat poikien pyrkimyksiä riippumattomuuteen, koska tiesivät, että näiden olisi ennen pitkää tultava omin neuvoin toimeen. Tommy möi munia, Jack kaupitsi kastematoja, Franz auttoi opetuksessa ja sai palkan siitä. Nedillä oli taipumusta puusepäntöihin, ja hänelle oli laitettu sorvi, jossa hän valmisti monenlaisia hyödyllisiä ja kauniita esineitä ja möi niitä. Demi taas rakensi vesimyllyjä, hyrriä ja kaikenlaisia hyödyttömiä ja kummallisia koneita, joita hän sitten kaupitteli pojille.
— Olkoon mekaanikko, jos kerran haluaa, sanoi herra Bhaer. — Annetaan poikien harjoittaa liiketoimintaa, niin he itsenäistyvät. Työ on terveellistä, ja mitä lahjoja näissä pojissa lieneekin, viitatkoot ne sitten runouteen tai kyntämiseen, niitä on kehitettävä, jotta niistä olisi heille mahdollisimman paljon hyötyä.
Niinpä kun Nat eräänä päivänä juoksi hänen luokseen ja kysyi innoissaan:
— Saanko mennä soittamaan retkeläisille, jotka ovat leiriytyneet meidän metsäämme? He lupasivat maksaa minulle, ja minä tahtoisin ansaita vähän rahaa niin kuin toisetkin pojat, ja soitto on ainoa keino, jolla voin sitä saada —
Herra Bhaer vastasi heti:
— Saat toki, sehän on helppoa ja mukavaa työtä. Hauskaa että sinulle tarjottiin sellaista.