Nat lähti ja onnistui niin hyvin, että palatessaan hänellä oli taskussa kaksi dollaria, joita hän näytteli onnellisena ja kertoi hauskasta iltapäivästään ja nuorista retkeläisistä, jotka olivat olleet oikein mukavia, kiitelleet hänen tanssimusiikkiaan ja luvanneet pyytää hänet toistekin soittamaan.
— Heille on paljon hauskempaa soittaa kuin kadulla. Silloin en saanut itse penniäkään, mutta nyt saan pitää kaikki rahat, ja lisäksi minulla oli vielä hauskaa. Nyt minäkin ansaitsen yhtä hyvin kuin Tommy ja Jack, ja se on hurjan mukavaa, sanoi Nat läiskytellen ylpeänä vanhaa kukkaroaan aivan kuin olisi jo hyvinkin miljonääri.
Ja Nat ansaitsikin hyvin, sillä kesällä kävi paljon retkeilijöitä, ja Natia pyydettiin alituiseen soittamaan. Hän sai vapaasti lähteä, kunhan vain hoiti läksynsä ja retkeilijät olivat kunnollisia nuoria. Sillä herra Bhaer selitti hänelle, että hyvät tottumukset ovat jokaiselle välttämättömiä ja etteivät suuretkaan rahasummat saisi houkutella häntä menemään sellaisiin paikkoihin, missä hän joutuisi kiusaukseen tehdä väärin. Nat oli samaa mieltä, ja oli hauska nähdä hänen nousevan hilpeän nuorisojoukon ajamiin vaunuihin, jotka pysähtyivät portille häntä hakemaan, ja kuulla hänen palaavan kotiin viulua soittaen väsyneenä mutta onnellisena, hyvin ansaittu raha taskussaan ja Daisylle tai Teddylle tuomisiksi makeisia, joita hän ei koskaan unohtanut.
— Minä säästän, kunnes saan tarpeeksi rahaa omaan viuluun. Sitten voin itse ansaita leipäni, eikö totta? hänellä oli tapana sanoa, kun hän toi dollarinsa herra Bhaerin talteen.
— Toivottavasti. Mutta ensin meidän täytyy saada sinut voimistumaan ja päntätä vähän tietoa musikaaliseen päähäsi. Sitten herra Laurence lähettää sinut opiskelemaan jonnekin, ja muutaman vuoden kuluttua saamme kaikki tulla kuuntelemaan, kun soitat julkisesti.
Mieluisa työ, rohkaisu ja toiveikkuus tekivät Natin elämän päivä päivältä helpommaksi ja onnellisemmaksi, ja hän edistyi musiikissa niin hyvin, että hänen opettajansa antoi anteeksi hitauden muutamissa muissa aineissa, sillä hän ymmärsi, että siinä missä sydän on mukana, ajatuskin juoksee parhaiten. Oli vain ripustettava viulu ja jousi päiväksi naulaan, jos Natia piti rangaista tärkeämpien läksyjen laiminlyömisestä. Pelko rakkaimman ystävän menettämisestä sai hänet päättävästi tarttumaan kirjoihin. Ja mitä hyödytti sanoa "en osaa", kun kerran oli osoittanut osaavansa läksyt.
Daisy rakasti musiikkia ja ihaili kaikkia, jotka osasivat soittaa, siksi hänen usein nähtiinkin istuvan portailla oven takana Natin harjoitellessa. Nat oli siitä mielissään ja yritti parastaan soittaessaan hiljaiselle kuuntelijalleen. Daisy ei koskaan halunnut tulla sisään, vaan istui mieluummin ulkona ommellen tai nukke sylissä, ja hän oli niin uneksivan näköinen, että Jo-täti sanoi kyynelet silmissä: — Hän on aivan kuin Beth. Nat piti paljon rouva Bhaerista, mutta oli vielä kiintyneempi hänen mieheensä. Tämä mainio opettaja oli ottanut isälliseen huomaansa ujon ja heiveröisen Nat-pojan, joka hädin tuskin oli pelastunut hengissä myrskyävältä mereltä, jolla hänen pikku haaksensa oli ajelehtinut kaksitoista vuotta peräsimettä. Suojelusenkelin oli täytynyt varjella Natia, sillä vaikka hän olikin kärsinyt ruumiillisesti, hänen sielunsa oli säilynyt vahingoittumattomana ja hän oli päässyt satamaan viattomana kuin haaksirikkoutunut lapsi. Ehkä rakkaus musiikkiin oli säilyttänyt hänet turmeltumattomana kaikkien epäsointujen keskelläkin. Niin väitti herra Laurence, joka tunsi hyvin olosuhteet.
Oli miten oli, isä Bhaer huomasi uuden oppilaansa helläluontoiseksi ja kuuliaiseksi. Hän sanoi Natia usein "tyttärekseen" puhuessaan hänestä Jo-rouvalle, ja tämä nauroi keksinnölle, sillä hän piti reippaista pojista, ja hänestä Nat oli heikko, vaikkakin miellyttävä. Siitä huolimatta hän hemmotteli Natia samalla tavoin kuin Daisya.
Yksi Natin virhe tuotti Bhaereille paljon huolta, vaikka he tajusivatkin, että se oli pelon ja tietämättömyyden seurausta. Nat ei nimittäin aina pysynyt totuudessa. Eivät hänen valheensa olleet mustia, ja harvoin ne olivat harmaata tummempia, useimmiten vain vaaleita hätävalheita. Mutta se ei asiaa parantanut. Valhe on aina valhe.
— Koskaan et voi olla kyllin tarkka. Varo kieltäsi, silmiäsi ja käsiäsi, sillä sanoissa ja katseissa ja teoissa erehtyy helposti, sanoi herra Bhaer heidän kerran keskustellessaan tästä Natin suurimmasta virheestä.