— Käy sitten pyytämässä sitä Pöpöltä, sanoi Daisy ja meni itse kylpyhuoneeseen pesemään käsiänsä.
Sillä aikaa kun lastenhuone oli tyhjänä, tapahtui kauheita.
Kit oli ollut koko päivän kovin loukkaantunut, kun kukaan ei ollut vielä palkinnut sitä, vaikka se oli tuonut kuuliaisesti lihakorin lastenkamariin. Se ei suinkaan ollut paha koira, mutta sillä oli omat virheensä niin kuin meillä kaikilla, eikä se aina voinut vastustaa kiusausta. Kit sattui juuri sillä hetkellä luikahtamaan lastenhuoneeseen, tunsi kakkujen tuoksun, näki ne vartioimattomina matalalla pöydällä ja ajattelematta hetkeäkään seurauksia nielaisi ne kaikki yhtenä suupalana. Sanottakoon kuitenkin lohdutukseksi, että kuumat kakut polttivat niin tulisesti Kitin suuta, että siltä pääsi hämmästynyt haukahdus. Daisy kuuli sen, syöksyi sisään ja näki vadin tyhjänä ja keltaisen hännänpään häviävän sängyn alle. Sanaa virkkamatta hän tarttui häntään, veti esille varkaan ja ravisteli sitä niin julmistuneena, että sen korvat menivät ihan lupsaan. Sitten hän ajoi koiraraukan alas vajaan, jossa se vietti ikävän illan hiilikasalla.
Demin osanoton rohkaisemana Daisy teki uuden taikinan ja paistoi tusinan kakkuja, jotka olivat vielä kauniimpia kuin ensimmäiset. Niinpä Fritz-setäkin, joka oli syönyt niistä kaksi, lähetti Daisylle sanan, ettei hän koskaan ollut maistanut niin hyviä kakkuja, ja jokainen poika alakerran teepöydässä kadehti Demin kakkukekkereitä yläkerrassa.
Se olikin oikein ihastuttava ateria, sillä pienen teekannun kansi ei pudonnut kuin kolme kertaa ja maitokannu kaatui ainoastaan kerran; kakut tosin uivat siirapissa ja paahtoleivässä oli paistetun lihan maku, koska kokki oli käyttänyt lihanpaahdinta. Demi unohti tyystin syvämietteisyytensä ja ahmi kuin tavallinen poika konsanaan Daisyn suunnitellessa uusia juhla-aterioita ja nukkein hymyillessä suopeasti.
— No, onko teillä ollut hauskaa? kysyi Jo-rouva tullessaan ylös
Teddy olkapäillään.
— Hirveän hauskaa. Minä tulen pian uudestaan, ilmoitti Demi pontevasti.
— Pöydästä päätellen olet tainnut syödä liikaa.
— Enkä ole, söin vain viisitoista kakkua ja ne olivat ihan pieniä, vakuutti Demi, jonka lautasen täyttämisessä siskolla oli ollut kova työ.
— Ei niistä ole hänelle haittaa, kun ne olivat niin sieviäkin, sanoi Daisy äänellä, jossa oli niin hupaisa sekoitus äidillisyyttä ja emännän ylpeyttä, että Jo-täti saattoi vain hymyillä ja sanoa: