— Kyllä minä ymmärrän: sooda muuttaa happamet aineet makeiksi ja sen kupluileminen kohottaa taikinan. Saapa nähdä, kohoaako sinun taikinasi, Daisy.
— Kaada tämä kulho melkein täyteen jauhoja ja lisää sitten hiukan suolaa, määräsi Jo-rouva.
— Voi kuitenkin, pitääkö nyt kaikessa olla suolaa, sanoi Sally, joka oli väsynyt aukaisemaan pillerirasiaa, jossa suolaa pidettiin.
— Suola on kuin hyväntuulisuus, melkein kaikki on parempaa, jos sitä on pikkuisen mukana, sanoi Fritz-setä ja pysähtyi ohikulkiessaan lyömään pari kolme naulaa, jotta Sally saisi ripustaa pikku pannujaan seinään.
— Sinua ei ole kutsuttu teelle, mutta annan silti sinulle kakkuja, enkä minä ole pahalla tuulella, sanoi Daisy ojentaen jauhoiset kasvonsa kiittääkseen häntä suukolla.
— Fritz, sinä et saa tulla häiritsemään minun keittoluokkaani, tai minä tulen pitämään siveyssaarnaa kesken sinun latinan tuntisi. Mitähän sinä siitä pitäisit? sanoi Jo-rouva heittäen ison, kukikkaan ikkunaverhon miehensä päähän.
— Pelkkää hyvää, koeta niin näet, sanoi rakastettava isä Bhaer ja kulki laulaen ja naputellen ympäri taloa kuin jättiläistikka.
— Sotke sooda kermaan, ja kun se 'kupluilee', kuten Demi sanoo, sekoita siihen jauhot ja vatkaa niin paljon kuin ikinä jaksat. Lämmitä sitten pannu, voitele se hyvin ja paista kunnes minä tulen takaisin. Ja Jo-täti hävisi taas huoneesta.
Ja kyllä pieni lusikka kalisikin, ja taikinaa vatkattiin niin, että se ihan vaahtosi. Ja kun Daisy kaatoi sitä vähän vuokaan, se kohosi kuin taikavoimasta ja sai veden kihoamaan Demin kielelle. Tietenkin kakku tarttui kiinni ja paloi, koska Daisy oli unohtanut voin, mutta tämän ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen kaikki sujui hyvin ja kuusi herkullista pikku kakkua saatiin turvallisesti vadille.
— Minä söisin näiden kanssa mieluummin vaahterasiirappia kuin sokeria, sanoi Demi nojatuolista, johon hän oli istahtanut katettuaan pöydän aivan uudella ja erikoisella tavalla.