— Siinäpä se, hän tarvitsee apua yhtä paljon kuin tekin, ja minä odotan, että te näytätte hänelle hyvää esimerkkiä.
— Tuleeko hänestäkin nuori herrasmies? kysyi Rob.
— Sitä hän varmaan haluaisi, vai mitä, Nan? kysyi Tommy.
— En ikinä. Minä vihaan poikia! kivahti Nan tulisesti, sillä kättä kirveli yhä, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen olisi pitänyt näyttää rohkeuttaan vähän viisaammin.
— Ikävä että vihaat minun poikiani. He nimittäin osaavat olla sangen kohteliaita ja mukaviakin, jos vain tahtovat, sanoi Jo-rouva lauhkeasti.
'Nuoret herrasmiehet' ottivat vihjeestä vaarin. Koko aterian ajan pöydässä vallitsi uskomaton kohteliaisuus, ja pojat viljelivät ylen tunnollisesti sellaisia sanoja kuin "ole hyvä" ja "kyllä kiitos" ja "ei kiitos". Nan ei sanonut mitään, pysytteli vain hiljaa eikä kutittanut Demiä, vaikka hänen teki kauheasti mieli, kun poika istui niin juhlallisen näköisenä. Myöhemmin illalla Nan unohti kokonaan vihaavansa poikia ja oli heidän kanssaan piilosilla pimeään asti. Pumpun havaittiin leikin lomassa tarjoavan hänelle ahkerasti makeisia runsaista varastoistaan, ja ilmeisesti se lauhdutti lopullisesti tytön, koskapa hän sanoi nukkumaan mennessään:
— Saatte kaikki pelata minun mailallani ja sulkapallollani, kunhan ne tulevat.
Aamulla Nan kysyi ensimmäiseksi: — Onko minun laukkuni tullut? ja kun hänelle vastattiin, että se tulee päivän mittaan, hän voivotteli ja kiukutteli ja kuritti nukkeaan, niin että Daisya aivan kauhistutti. Jollakin tavalla hän sai kuitenkin päivänsä kulumaan kello viiteen asti, mutta silloin hän katosi eikä häntä kaivattu ennen illallista, koska hänen luultiin menneen Tommyn ja Demin mukana harjulle.
— Minä näin tytön juoksevan yksin katua minkä jaloistaan pääsi, sanoi Mary-Anne, kun hän puurovatia tuodessaan kuuli kyseltävän Nania.
— Hän on juossut kotiinsa, senkin pikku mustalainen, huudahti rouva
Bhaer huolestuneena.